Daksan kansanarmeija

Nyt Kalnin sisällissota oli kuulemma jo päättynyt fasistien voittoon ja Luabalan itsenäistymiseen - tai ainakin näin väitettiin länsimaisten radioasemien uutislähetyksissä, joita daksalaissotilaat kuuntelivat aina kun poliittisen upseerin silmä ja korva välttivät. Lopullisen vahvistuksen huhut olivat saaneet, kun itsensä pääsihteeri Heidecker oli puheessaan FDJ:lle kautta rantain myöntänyt sosialistisen Kalnin viskanneen lusikkansa nurkkaan. Vielä tämän jälkeenkin divisioonan poliittinen upseeri oli koittanut ylläpitää sotilaiden taistelumielialaa palopuheillaan Daksan kansanarmeijan ja sen liittolaisen neuvostoarmeijan pian alkavasta vastaiskusta kalnilais-suomalaisten fasistikoirien ja luokkavihollisten selustaan, mutta yhä uusien toimettomien päivien seuratessa toistaan miehet alkoivat vääjäämättä kyllästyä.

T-72-vaunun ampujana toimiva korpraali Rudi Knoch lekotteli alushoususillaan ZIL-kuormurin kankaisen kuomun päällä hankkimassa rusketusta. Ilma oli painostavan helteinen, mutta mereltä puhaltava tuuli teki olemisesta siedettävää. Katseltuaan riittämiin Árkhian sinitaivaalla lipuvia pilviä Rudi oli sulkenut silmänsä ja alkanut liukua kohti unen syleilyä. Hänen korviinsa kantautuivat vain tuulen humina, satunnaiset lokkien kirkaisut ja muonitusteltalta kantautuva etäinen puheensorina. Ja juuri kun hän oli päiväunessaan pääsemässä käsiksi Konsum-lähikaupan Monikan terhakoihin rintoihin, rääkäisivät hälytyssireenit hänet takaisin Daksan kansanarmeijan ankeaan todellisuuteen.

”Scheisse,” Rudi kirosi, nappasi mustan haalarinsa ja pudottautui ZIL:in katolta muiden prikaatin kokoontumispaikkaa kohti kiiruhtavien sotilaiden sekaan.

”Nyt se alkaa!” hän kuuli jonkun aliupseerin sanovan juoksun lomassa, ”Päästään vihdoin tositoimiin!”

Rudi ja muut härövarusteiset panssarimiehet asettuivat aliupseerien komentamina säntilliseen muotoon kalustorivien keskellä olevalle kokoontumiskentälle. Hetken muodossa odottelun jälkeen kapteeni äyskäisi asennon ja katseen oikeaan päin. Rivistöjen välistä Rudi erotti UAZ-maastoautosta astuvan kenraali Pieckin ja tämän seurassa olevan neuvostoupseerin. Nyt todellakin näytti siltä, että tositoimet olivat viimein alkamassa!


”Genossen Soldaten, Genossen Unteroffiziere, Genossen Feldwebel und Meister, Genossen Fähnriche und Offiziere!” kenraalin matala, kauas kantava ja komentamiseen tottunut ääni kajahteli kentällä.

”Daksan demokraattinen tasavalta, työläisten ja maanviljelijöiden sosialistinen Isänmaamme sekä puolueemme, Daksan sosialistisen rakennustyön johtava voima, esittävät sydämelliset suurkiitoksensa teille, arvoisat sotilastoverit. Olette työväenluokkaista taistelutahtoa ja sotilaskunniaa ilmentäen täyttäneet valmiusvelvollisuutenne viime kuukausina, kun olemme odottaneet pääesikunnasta marssikäskyä lähteä kalnilaisten liittolaistemme tueksi.

Odotus on nyt päättynyt. Tänään olemme vastaanottaneet pääesikunnasta käskyn palata viipymättä takaisin kasarmeillemme ja rauhanajan asemapaikkoihimme jatkamaan kansanarmeijalle kuuluvaa perustehtävää – ylläpitää valmiuttamme sosialistisen järjestelmämme ja työläiskansamme puolustamiseksi kaikilta uhkatekijöiltä.”

Hädin tuskin kuuluva kohahdus kävi sotilaiden keskuudessa. Tässäkö tämä sitten oli? Yli kaksi kuukautta lojumista stettiniläisellä niityllä turhanpäiten? Kenraali Pieck ilmeisesti aisti miestensä mielialan ja riensi oitis jatkamaan puhettaan:

”Koska olette urhoollisesti ja purnaamatta ylläpitäneet taistelu- ja marssivalmiuttanne menneiden kuukausien aikana, tulen palkitsemaan koko divisioonan sotilashenkilöstön porrastetusti käytettävillä kahden päivän kuntoisuuslomilla. Eipä minulla sitten muuta. Jatkakaa!”

Kenraali kääntyi kannoillaan ja marssi sitten tiehensä, jättäen upseerit ja aliupseerit huolehtimaan yksityiskohtaisempien käskyjen jakamisesta joukoille. Henkilökohtaiset varusteet pakattaisiin valmiiksi, kalusto siirrettäisiin juna-aseman lastauslaiturille ja varhain huomisaamuna 2. panssaridivisioona aloittaisi paluumarssin kotitukikohtaansa Grossenhainiin Keisarikunnan rajalle.

Sinä iltana korpraali Rudi Knoch ja muut panssarisotilaat sosialisoivat prikaatin muonavarastolta pari Kalnin sotaretkelle varattua laatikollista neuvostoliittolaista votkaa ja joivat itsensä satumaiseen humalaan. He vuoroin kirosivat ja kiittivät Wieselin sopimusjärjestön vallanpitäjiä, joiden uho oli alun perin ajanut heidät taisteluvalmiudessa tänne niitylle, mutta joiden päättämättömyys ja aikaansaamattomuus olivat lopulta säästäneet heidät sodan kauhuilta.

”Pitkää ikää toveri Heideckerille ja toveri Popoville!” joku sotilaista ehdotti maljaa.
”Suudelkoot persettäni!” Rudi Knoch päätti, "Seuraavaksi saadaan juoda muistomaljoja Wieselin järjestölle!"