|
|
Post by Daatt on Jun 16, 2023 2:56:00 GMT 2
Armeija
Malli: asevelvollisuus
Rauhanajan vahvuus:
50 raskasta jalkaväkiprikaatia
50 tavallista jalkaväkiprikaatia
10 kevyttä jalkaväkiprikaatia
Reservi:
500 tavallista jalkaväkiprikaatia
Huom. teoriassa ~2000 prikaatia kutsuttavista kaikista asevelvollisuusikäisistä, mutta mobilisaatiota ei ole suunniteltu siihen; reservin varusteiden taso tunnettu kysymysmerkki ja reservistä osa saattaa mobilisoitua de facto kevyinä prikaateina.
Merivoimat
6 taistelulaivuetta (joista 4 vanhentuneita)
10 risteilijälaivuetta
12 hävittäjälaivuetta
30 torpedovenelaivuetta
Huom. vanhentuneet taistelulaivat niin esipelottomia, että sodassa vaadin niille sodanjohtajalta jonkin sortin haittaa.
Sijoitukset
Armeija:
Länsirajalla:
20 raskasta jalkaväkiprikaatia
20 tavallista jalkaväkiprikaatia
Rannikoilla:
10 kevyttä jalkaväkiprikaatia
Reservissä:
Loput joukot
|
|
|
|
Post by Daatt on Jun 16, 2023 14:32:32 GMT 2
Daattessa on kansalaismiesten yleinen asepalvelus, joka alkaa 19-vuotiaana kahden vuoden mittaisena rauhanajan palveluksena armeijassa ja päättyy 60-vuotiaana, jolloin kansalaista ei voida enää kutsua sodanajan palvelukseen. Vaihtoehtona armeijalle 19-vuotiaat voivat värväytyä laivastoon ammattimerimieheksi vähinttään 10 vuoden jaksoksi ja olla laivastosta eläköidyttyään palvelukseen kutsuttavissa myös 60-vuotiaaksi asti.
Molemmat aselajit hallitsevat itse itseään sisäisesti, mutta vastaavat lopulta Daatten asevoimien ylipäällikkönä kollektiivisesti toimivalle liittovaltiopäiville. Sodan aikana liittovaltiopäivät voivat tiivistää kollektiivisen vastuunsa vähintään satahenkiselle sotakomissiolle. Niin rauhassa kuin sodassakin tämä poliittinen kontrolli asevoimista on vahvaa, ja kaikki jokapäiväisestä poikkeava toiminta: harjoitukset, varustehankinnat, joukkojen pysyvät siirrot ja muu ovat liittovaltiopäivien luvan varassa ja julkista tietoa. Sodana aikana hyökkäysten ja muiden sotatoimien valtuutus on myös liittovaltiopäivien vastuulla, mutta salaista.
Armeija
Liittovaltio syntyi, kun vanha kuningasvalta testamentattiin sen viimeisen kuningattaren, Wilhelmine II Amalie Fabiana Bardaloksen, toimesta kuolinvuoteeltaan Keski-Daatteen syntyneelle sisäisesti vakaalle tasavaltaiselle hallinnolle ja vallankumousliiikkeelle. Tästä syntyi valtionhoitajana kuningattaren kuoleman jälkeen toimineen von Fåren johtaman kuningaskunnan ja tasavaltaisen liikkeen liittouma, joka kävi yhistymissodan kaikkia muita Daattesta eronneita valtakuntia vastaan, liittivät ne itseensä ja yhdistyivät toisiinsa Liewburgin sopimuksella. Liittovaltion armeija luotiin myös tuolla sopimuksella, joka yhdisti tasavaltaiset kaartit, kuninkaallisen armeijan ja näiden alistamat separatistiset armeijat, joilla kaikilla oli merkittävää kokemusta yhdistymissodan ja laajempien sisällissotien ajoilta.
Kuninkaallisen armeijan historia ja periinteet liittovaltion armeijassa
Kuninkaallinen armeija on liittovaltion armeijan osista vanhin, ja oman mytologiansa mukaan juontaa juurensa aina Daatten kuningaskunnan esihistorialliseen perustamiseen ja silloisiin aatelisiiin ratsusotilaisiin. Todellisuudessa yhdistymissodan aikainen armeija perustettiin 1600-luvun keskivaiheilla, kun kuningas Stefan III Christian Fabian Bardalos uudisti Daatten kruunun (eli vain yhden valtakuntansa osan, eli Varsinais-Daatteen alueen) hallinnon ja alisti aateliston totaalisesti kuningasvallalle. Osana tätä laajempaa reformia Daatten kruunu perusti pysyvän ammattiarmeijan, jossa aatelisto palveli upseereina. Tämä suhteellisen pieni, mutta hyvin varustettu ja koulutettu sekä suuren tykistön ja kulutettujen sotilasinsinöörien tukema joukko toimi Daatten armeijan kovana ytimenä sen viimeisten valloitusten aikaan.
Sisällissodissa laillinen kuningaskunta kutistui nopeasti vain Daatten ja muiden itägermaanisten kruunujen, tuolloin myös vastaavat reformit kokeneiden, kokoiseksi. Tämä valtakunnan osa ei kuitenkaan alistunut vallankaappaajien, separatistien, kommunistien, tasavaltalaisten tai muiden kimppuusa hyökänneiden edessä, vaan piti Itä-Teotonian sodan kauhuista pitkälti vapaana. Se ei kuitenkaan koskaan onnistunut valtaamaan ja pitämään hallussaan läntisimpiä maita. Muiden sisällissotivien tahojen jäädessä teknologian kehityksessä jälkeen ja muuttuessa (tai pysyessä) aseistettuina laumoina, kuninkaallinen armeija oli teknologisista edelläkävijöistä ja mm. otti käyttöön takaaladattavat kiväärit jo 1840-luvun lopulla.
Yhdistymissodassa, 1877-1884, pienestä koostaan suurimman heikkoutensa löytänyt kuninkaallinen armeija liittoutui isomman tasavaltaisen kaartilaisarmeijoiden joukon kanssa ja antoi näiden toimia miehitys- ja selustajoukkoina, kun kuninkaallinen armeija toimi aina hyökkäysooperaatioissa yhtenä sen nyrkeistä. Kuninkaallisen armeijan sotilaat osallistuiivatkin kaikkiin separatistihallintojen ja viimeisten vallankaappaajasukujen enklaavien kaatamiseen, joista moni päättyi suureen piiritystaisluun. Yhdistymissodan loppuessa kuninkaallista armeija, sen miehistä että upseerit, oli luultavasti maailman kokenein ja taistelukuntoisin armeija, jonka veteraanit toimivat myöhemmin mm. Gaean kuuluisassa Oléronien valloituksessa neuvonantajina.
Kuninkaallisen armeijan littyessä tasavaltaisiin yhdistymissodan jälkeen, monet sen sotilaista ja upseereista eläköityivät ja monet jäljelle jääneet jaettiin pääasiassa vanhoista kaartilaisista koostuviin yksiikköihin kouluttajiksi. Lähes kaikki nykyiet prikaatit voivat siis jollain asteella vedota kuninkaallisen armeijan perintöön, mutta eniten ja ylpeimmin sitä tekevät kymmenen koskaan hajoittamatonta vanhaa kuninkaallista prikaatia: Königliches Garderegiment, 1.-7., Leibgarde (sans 5.), Gardebataillon am Rhein, Gardebataillon am Straum ja Freibattaloine Liewburg; kaikki vanhoja kuninkaallisia eliittiosastoja ja ensiksi mainittu kuningattaren, myöhemmin valtionhoitajan, henkilökohtainen kaarti.
Yhditymissodan jälkeisinä vuosina liittovaltion armeijan upseerikunta oli pitkälti vanhojen kuninkaallisten hallitsema, mutta nykyään nuorempi polvi on perinyt tuon vastuun opittuaan edeltäjiltään. Myös komennot, sotilaskuri, univormut ja monet muut armeijan pienet ja isot osat ovat suoraa kuningasvallan perintöä, kun nuori liittotasavalta pyrki rakentamaan uuden armeiijansa sen vahvimmaksi osoittautuneen perustavan osan varaan. Myös monet yhdistymissodan veteraanit muistelevat kuninkaallista armeijaa hyvällä, joko sen riveissä, sen kanssa tai kunnialla sitä vastaan taistelleina.
Tasavaltaisten kaartien historia ja perinteet liittovaltion armeijassa
Valkoiset paidat, liivit, metsästyssappaat terävin kannukksin, fetsi tai baretti, metsästyskivääri ja vain yksi tykki tuhatta miestä kohden. Ensimmäiset tasavaltaiset kapinat vuosina 1822-1823 ja näiden kukistamista seurannut kolmen vuosikymenen karkumatka maaseudulle jättivät molemmat jälkensä toiseen tasavaltaiseen vallankumoukseen, joka vuonna 1859 kaappasi Otto Heckerin johdolla Bonnin kaupungin, jossa isoisänsä, Franz Hecker vanhempi, oli hirtetty katedraalin tornista roikkumaan 1823 joulupäivänä.
Vaikka tuosta syntyneiden neljän tasavallan kaarteja ei muisteta suurista sotavoitoistaan, ne onnistuivat pitämään itäisen kuninkaan, paikalliset aateliset ja lännen omiin sisällissotiinsa hajonneet vallananastajat loitolla mailtaan, mutta epäonnistui toistuvasti yhdistysmielisen tasavaltaisuuden levittämisessä niin itään, pohjoiseen kuin länteenkin. Vasta kuningatar Wilhelmine II Amalien testamentti ja liitto itäisen kuningaskunnan kanssa antoivat näille aatteellaan eikä paljolla muulla varustetuille miehille kyvyn yhdistää kaikki Daatt.
Koko toisen tasavaltaisen vallankumouksen, 1859-1884, eli Otto Heckerin Bonnin valtauksesta yhdistymissodan loppuun asti, tasavaltaiset kaartit olivat vapaaehtoisten armeija, joka kasvoi suureksi ollessaan hyökkäysten kohteena ja kutistui nopeasti hyökätessään, paitsi yhdistymissodan vuosina. Lähes tyhjästä ja perinteettä syntynyt armeijoiden joukko, joka kukin vastasi omalle karismaattiselle komentajalleen ja vain harva oppinut upseeri johtajinaan, kaartit kehittivät olemassalonsa vuosikymmeninä lukuisia erilaisia tapoja sotia, joskin usein väiytys- ja sissitaktiikoita koulutettuja armeijoita vastaan suosien. Yhistymissodan aikaan kaartien enemmistö toimi vain miehitysjoikkoina ja jälkijoukkoina kuninkaalliselle armeijalle, mutta lähes kaikki kaartit kävivät sodan jossain vaiheessa kuninkaallisen armeijan tukena etulinjoilla ja ottivat kovia tappioita.
Liittovaltion syntyessä ja armeijoiden yhdistyessä kaartit muodostivat kaksi kolmasosaa uuden liittovaltion armeijan vahvuudesta, ja kuninkaallisesta armeijasta eroten, kaartilaisista vain vähäinen määrä eläköityi yhdistymisen hetkellä. Vaikka tehokkaammiksi osoittautuneet kuninkaallisen armeijan toimintatavat tulivat käyttöön lähes kaikilla armeijan osa-alueilla, armeijan osastoja kutsutaan Republikanische Garde nimillä, sotilaiden paraati- ja lomaunivormut perustuvat kaartilaisten käyttämiin pyhäpukuihin ja armeijan nykyinen (1900-luvun alussa) upseerikunta on yhdistymissodan vuosien nuorimmista kaartilaisista värvätty ja kuninkaallisten upseerien kouluttama joukko.
Separatistiarmeijoiden historiasta ja perinteet liittovaltion armeijassa
Kuninkaallisen armeijan ja tasavaltaisten kaartien liitto kävi yhdistymissodan Daattesta sisällissodien loppuvuosina eronneita kymmeniä pieniä valtakuntia vastaan, joista osa vastasi nykyisiä osavaltioita ja osa on tajuttavissa vain aikalaisia karttoja katsoessa. Näitä ei yhdistänyt toisiinsa mikään kuin jälkikäteinen fakta: ne hävisivät. Tästä huolimatta ne ovat jättäneet eräitä suurimpia jälkiä nykyiseen liittovaltion armeijaan, asevelvolliisuuden, idean sodankäynnistä ja armeijan totaalisen alistamisen liittovaltiolle.
Viimeiseksi mainittu on sikäli yksinkertaisin tajuta: monien osavaltioiden oltua erillisiä ja yhdistymisen vastaisia valtakuntia, ei yhdistynyt Daatt voinut luovuttaa niille mitään sotilaallista mahtia kapinoiden pelossa. Toinen, separatistivaltioihin liittymätön tekijä, oli yhdistymissotien suurten kenraalien vallankaappauksen pelko, joskin nämä kaikki olivat mukana liittovaltion perustuslakia kirjaamassa.
Asevelvollisuus on myös helppo käsittää. Kuninkaallinen armeija ja tasavaltaiset kaartit, vaikka molemmat suorittivatkin satunnaisia pakkovärväyksiä, olivat pohjimmiltaan vapaaehtoisista koottuja voimia. Kun nämä liittoutuvat keskenään yhdistymissotaan, onet separatistihallinnot ja -alueet eivät koonneet vain omia vapaaehtoisarmeijoitaan (vaikka nekin olivat paikoin isoja), vaan etenin Göötinmaalla nostivat lähes kaiken kansan aseisiin ja aiheuttivat yhdistymisliiton armeijoille merkittäviä tappioita, vaikka kärsivät itse vielä moninkertaisemmin. Tämän todellisuuden pakottamana liiton armeijat itsekin nostivat pakkovärvättyjä armeijoita valtamiiltaan mailta tai, kuten useammin tapahtui, pakottivat sotavankinsa taistelemaan puolellaan toisilla rintamilla. Nämä teot oikeutettiin rankaisuina yhdistymisen vastustamiselle, mutta toimivat samalla myös savuverhona myönnytyksille, joita rauhaa haluaville separatistijohtajille annettiin palkkiona alistumisesta. Yhdistymissodan päättyessä yli puolet Daattesta oli kokenut de facto asevelvollisuuden sodan aikana, ja modernin sodan todellisuuden tajuavat liittouman johtajat virallistivat sen liittovaltion perustuslakiin.
Ja tuo moderniin sodan todellisuuksien tajuaminen ulottui myös miesvoiman tarvetta laajemmalle. Separatistihallintojen vastarinta usein kulminoitui alueensa suurimpien kaupunkien tuhoisiin piirityksiin, joita kuninkaallisen armeijan voimaka tykistökään ei onnistunut yksinään voittamaan. Taistelut käytiin kaupunkia saartavissa juoksuhaudoissa ja lopulta kortteli korttelilta puolustuksen komentopisteelle asti, ja niin jalkaväki kuin modernit kivääritkin osoittivat tehonsa. Aiemmin suuriissa kenttätaisteluissa sodan ratkaisun nähnyt kuninkaallinen armeija ja huoltolinjoja katkoviin sissitaktiikoihin luottaneet kaartilaiset uskoivat molemmat yhdistymissodan loppuun mennessä seuraavan suuren sodan olevan nopeiden kenttäoperaatioiden ja pitkien piiritysten sota. Tämä usko on vieläkin modernin liittovaltion armeijan doktriinin ohjaava ajatus.
Laivasto
Daatten laivaston perinteet ovat yhtenäisemmät, puhtaan kuninkaalliset, ja sisällissotien ajalta vähäisemmät. Laivaston historia pysyvänä järjestelynä menee aina 1500-luvulle, joskin käytännössä laivaston rauhanajan vahvuus oli vain rannikoiden suojeluun, ja sotien aikana sen laajentaminen osoittautui hankalaksi, sillä vaikka norjalaiset ja muut merenkävijäkansat tarjosivat kokeneitten merimiesten saannin, uusien sotalaivojen rakentaminen ja etenkin sen vaatimat määrät puuta osoittautuivat toistuvasti ongelmaksi. Laivaston suurin menestys sisällissotia edeltävältä ajalta on vuoden 1761 kuuluisa Marselhan taistelu, jonka sotarikokseksikin kutsuttu julma voitto oli mahdollista vain kaupungin taakse tehdyn suuren maihinlaskun ja sen merellisen huollon avulla.
Sisällisotien alkaessa sekä idän kuninkaalla, että lännen vallananastajalla oli valtaa ja varaa nostaa laivastoja armeijoitaan Teutonian pitkillä rannoilla tukemaan. Etenkin idän kuninkaallinen laivasto pelasti armeijan useaan otteeseen näiden tultua piiritetyksi satamakaupunkiin sotien ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta ei koskaan toipunut, sotakunnossa tai maineessaan, Hoogeveen rannikkotaistelun tappiosta 1830. Tuon monumentaalisen tuhonsa jälkeen kuninkaallista laivastoa ei alettu rakentamaan uudelleen ennen 1860-lukua. Muut 30-luvun jälkeiset hajanaiset hallinnot Daattessa eivät ylläpitäneet kuin pieniä rannikkolaivueita tai merirosvoutta harjoittavia kaappareita, jotka aiheuttivat 60-luvun lopulla lyhyen Ruusinmaan intervention Teutoniaan.
Yhdistymissodan aikana laivastolla ei siis ollut paljoa tehtävää, kun sota oli pääasiassa maalla. Sen kaksi ainoaa merkittävää operaatiota olivat norjalaisten kommuunien saarrot yhdistymissodan alussa 1878 ja viimeisten Itämeren merirosvojen upottaminen yhdistymissotien lopussa 1884. Kumpikin näistä operaatioista käytiin höyrykäyttöisillä ja rautapäällysteisillä moderneilla laivoilla vielä pitkälti tuuleen luottavia puulaivoja vastaan ja molemmat olivat totaalisia voittoja.
Modernia laivastoa epäillään sekä ulkomailla että kotimaassaan. Jälkimmäiset epäilyt koskevat sen puhtaan kuninkaallista taustaa ja pienestä kostaan johtuvaa eristäytynyttä ja elitistäkin kulttuuriaan, jossa bataavit ja norjalaiset, itägermaaninen heimo ja itäisin pohjoisgermaaninen heimo, ovat selvästi yliedustettuina. Tämä, Daatten yleinen taloudellinen tila sisällissotien jälkeen, modernin laivaston hinta ja armeijan paljon parempi maine ovat kaikki johtaneet laivaston suuresti alimitoitettuun budjettiin. Tämä budjetti vuorostaan ja yhdessä laivaston vähäisen viimeaikaisen sotakokemuksen sekä kolmenkymmenen vuoden (1830-1860) lähes totaalisen olemattomuutensa kanssa ovat luoneet ulkomaille yleisen mielipiteen, että Daatten laivasto on huonosti varustettu, kokematon ja perinteensä menettänyt.
|
|
|
|
Post by Daatt on Jun 19, 2023 1:37:11 GMT 2
Sota-asiain ajattelu (eli doktriini)
Asevoimien käytön keskiössä on perimiltään poliittinen tahto, joka tarkoittaa nyky-Daattessa liittovaltiopäiviä, joita eivät kiinnosta valloitussodat. Sen sijaan Daatten liittotasavalta on harkinnut ulkomaansotaan lähtemistä, tai ajanut sellaisen syttymistä riskeeraavaa politiikkaa, lyhyen historiansa aikana kolmesti. Ensimmäinen oli pian yhiistymissodan jälkeen, kun Tshekille harkittiin lähetettäväksi uhkaukaasia asekaupan jatkamiseksi, että uusi liittovaltion armeija saataisiin varustettua. Toinen oli Vishmashtooliin yleisesti ottaen harkittu sotilaallinen interventio siirtomaan (ja valtiollisen kunnian) turvaamiseksi. Kolmas oli lainvalmisteluvaiheeseen edennyt idea vapaaehtoisjoukon kokoamista amiraali Gaean tueksi, mikä kariutui Oléronien sodan aktiivisen vaiheen loppumiseen. Näitäkin kertoja useamin ja toistuvammin liittovaltiopäivät ovat sen sijaan pelänneet, usein ilman varsinaista syytä, uuden sisällissodan alkua, ja järjästäneet sotilasharjoituksiakin kuin tiettyjä osavaltioita vastaan.
Näin liittovaltion asevoimat ovat lyhyen historiansa aikana joutuneet kehittämään suunnitelmia, toimintatapoja ja mobilisaatiosuunnitelmia pääasiassa kolmenlaisiin tilanteisiin.
Ensimmäinen, sisältäen loputtomasti omaa sisäistä moniimutkaisuuttaan, on mobilisointi kapinaa vastaan ja, kapinan rakenteesta riippuen, omat sisäiset liikenneyhteytensä eri tavoin katkottuina.
Toinen on jonkinlainen interventiosota Daattea heikompaa naapurimaata vastaan tai, liittouman osana, kauemmaksi. Tämä on mobilisaation kannalta helpompi, mutta logistisesti hankalimpana sotilaskomennon kannalta nähty tilanne, joka vaatisi laivaston ja armeijan yhteistyötä.
Kolmas on valtion puolustaminen ulkopuoliselta hyökkäykseltä, joka on lähes aina Ruusinmaa tai Venetsia. Näitä tilanteita varten on kehitetty lukuisia mobiilisaatiovaihtoehtoja ja logistiikan arvioidaan toimivan omalla maaperällä suotuisasti, mutta varsinaisesta strategiasta ei ole yksimielisyyttä asevoimien saatika viime käessä strategiasta päättävän liittovaltiopäivien sisällä.
Armeija
Liittovaltion armeija on kehittänyt Festungsschlacht nimisen ajattelumallin miettiessään millainen seuraava taistelemansa sota on. Tuon mallin taustalla on yhdistymissodan opit, joita armeijan kenraalit mielestään näkivät myös Oléronien sodassa. Festungsschlacht on nimensä mukaisesti taistelua linnakkeista, joita helposti modernilla aseilla linnoitettavat kaupungit tai mahdollisesti tarkoitusta varten rakennetut asemat, jotka suojelevat molemmat juna- ja laivaliikenteen solmukohtia. Moderni armeija on riippuvainen modernista liikkumisvälineistä, ja niiden liiikeratojen hallinta on sekä avain voittoon, että paras mahdollinen ympäristö sekä hyökkääjälle että puolustajalle hyödyntää sotilaitaan ja kalustoaan.
Tämän ajatusmallin perusidea perustuu yhdistymissodassa eritoten havaittuun monien suurpiiritysten sarjaan. Kenttätaistelut kaupunkien ulkopuolilla olivat verisiä, mutta nopeita, ja häviävä osapuoli onnistui lähes poikkeuksetta vetäytymään linnoittamaansa kaupunkiasemaan. Kaupungit oli puolestaan vallattava, tai niihin keskittyviä rautatieverkostoja ei voinut käyttää joukkojen liikuttamiseen syvämmälle vihollisen maille tai edes hallitsemaan vallattua aluetta. Valtaaminen saattoi käydä hitaasti kaupunkia piirittämällä, mutta tämä esti siihen sidottuja miehiä ja resursseja nopeasti siirtymästä toisille rintamille ja osti viholliselle aikaa koota joukkoja takalinnjoillaan, jos piiritetyillä oli tahtoa jatkaa vastarintaa yli nälän ja kärsimyksen, jota ylivoimaisestii suurimmalla osalla yhdistymissotien separatistivaltioista oli, ja liittovaltion armeijan arvioissa ne olivat heikkoja ja romahdusalttiita hallintoja. Nopeampi valtauskeino oli rynnäkkö kaupunkiin, joka tarkoittaa kortteli korttelilta, barridadi barrikadilta ja aukio aukiolta käytyä taistelua kunnes kaupungin keskeiset alueet, hallintokeskus, infrastruktuuri ja systemaattisen vastarinnan jatkamisen sallivat varastot, ovat vallattu.
Tuollaisessa sodassa tykistö on armeijan mielestä ja yhdistymissodan opeilla ensisijaisen tärkeää. Kenttätaisteluissa tykistöltä ei voi suojautua, ja asemia kaivamaankin ehtineet vastustajat voidaan tuhota, jos ammattimainen tykistö pääsee nopeasti eteen, ampumavalmiiksi ja ampuu nopeammin ja tarkemmin kuin vastustajansa. Näin perääntymään pakotettu vastustaja tai tuollaisen vastustajan perääntymäksi pakottava armeija menee lähimpään linnoitettuun asemaan, usein kaupunkiin, jossa yllä kuvattu piiritys- tai valtaustaistelu käydään. Kummassa tahansa tilanteessa piirittävä- ja piiritetty tykistö ovat ratkaisevassa asemassa toistensa tuhoamisessa, ja piirityksen ylläpidettävyys ja valtaustaisteluiden hinta miehissä on suoraan verrannollinen vastustajan käytettivässä olevan tykistön määrään, kun taloihin tai barrikadeihin kätetyt tykit voivat tuhota kokonaisia komppanioita yhdellä laukauksella.
Näin ollen jalkaväki, vaikka on keskeinen osa armeijaa, ei ole sen tärkein ase, vaan suuri aalto, jonka suunta määräytyy sitä eri suuntiin ajavien tykistöjen mahdista. Liittovaltion armeija sijoittaa muihin valtioihin nähden suhteettoman ison osuuden budjetistaan suuren tykistön ylläpitoon, laajentamiseen ja modernisointiin sekä niitä käyttävien tykkimiesten aktiiviseen koulutukseen. Vastapainona jalkaväen koulutus, vaikka sitä ei olekaan unohdettu, on jäänyt toissijaiseksi ja luonteeltaan moraaliseksi. Tykkimieheltä odotetaan aseensa taitaavaa teknistä käyttöä nopean ja tarkan tulen takaamiseksi, mutta jalkamiehiltä odotetaan vain kykyä ampua kiväärillään, ladata se ja valmiutta kuolla tykkejään suojellen tai niiden etenemistä turvaten pistimet aseissaan.
Daatten armeija on asevelvollisuusarmeija, ja sen miehistö vaihtuu lähes kokonaan parin vuoden välein. Koska jalkaväki nähdään vain tukevana voimana, sen joukosta tarjotaan vain parhaimmille valioyksilöille uraa ammattisotilaana. Tykistön puolellakin ammattisotilaiksi pyritään palkkaamaan vain parhaita, mutta valmiuden ylläpitämisen takia tykkimiehiä värvätään ammattisotilaiksi peräti enemmän kuin jalkaväen sotilaita. Pysyvän ammattiarmeijan kokoa pyritään näin pitämään kullakin hetkellä koulutuksessa olevien asevelvollisten määrän kokoisena, mutta aktiiviprikaatit ovat raskaammin varustettuja ja niillä on keskimäärin lähes viisi kertaa enemmän tykistötukea kuin asevelvollisella koulutusyksiköllä. Noin puolet aktiivijoukoista on sijoitettu Daatten länsirajalle ja yhtä suuri määrä asevelvollisia, palvelusaikansa lopuillaan olevat, on sijoitettu noiden linjojen taakse. Loput ammattisotilaat ja kulutettavat asevelvolliset ovat hajaantuneet ympäri Daattea: ammatisotilaat kaupunkeihin ja koulutettavat erämaaleireihin.
Yllä mainittujen joukkojen lisäksi Daatten maasotilaina palvelee laivaston alla toimiva Hafenwache (satamavartio), jonka varustus ja koulutus vastaa enemmän poliisia, mutta joiden tehtävänä on myös suojella laivastolle kriittisiä satamia yllättäviltä maihinnousuilta ja ostaa aikaa armeijalle tulla paikalle.
Laivasto
Liittovaltion laivastolla ei ole, toisin kuin armeijalla, isoa ja suhteellisen tuoretta omakohtaista kokemusta modernista sodasta, jonka avulla luoda idea seuraavan sellaisen käymiseen. Tämä todellisuuden ankkurin tuoma puute on, ydistettynä Venetsian laivaston kateelliseen katseluun ja liittovaltiopäivien antamaan rajalliseen budjettiin, ovat synnyttäneet laivaston upseerien keskuudessa suorastaan epätoivoisen halun osoittaa arvonsa.
Ratkaiseva suurtaistelu isoa ja arvostettua laivastoa vastaan on näin kehittynyt lähes ainoaksi asiaksi, jota varten laivasto haluaa ja uskoo joutuvansa valmistautumaan. Tästä huolimatta laivastolla ei ole varsinaista suunnitelmaa tuon voiton saamiseen jos ja kun tuollainen sota ja taistelu tulee eteensä. Puolet laivaston toivosta on sen moderneissa taistelulaivoissa, joiden nopea vanheneminen ja uusien modernien rakentaminen syö suurimman osan sen budjetista. Toinen puoli toivoaan on noiden modernien laivojen uudenlaisessa ja nerokkaassa käytössä, joita eri kapteenit ja amiraalit ehdottelevat toisilleen tiheästi.
Yksi selvä kehitysaskel on kuitenkin tehty laivaston koordinaatiossa, kun suurta ratkaisutaistelua haluavat laivaston komentajat ovat kehittäneet erilaisia tapoja koota, komentaa ja pitää laivastonsa yhdessä tuota suurta taistelua etsiessään ja sitä käydessään. Tämä on toisaalta johtanut lähes joka vuosi vaihtuviin laivaston lippukoodeihin ja manöövereihin, jotka välittävät vuosi vuodelta enemmän tietoa nopeammin ja paremmin ja liikuttavat laivoja tehokkaammin, mutta joita yhtäkään ei ehditä oppia kunnolla ennen seuraavan voimaan tuloa.
Suuren taistelulaivaston ohella, kiitos liittovaltiopäivien painostuksen, laivasto ylläpitää myös mittavaa halpojen torpedveneiden rannikkovartiostoa. Tämä on hajautettu pitkin valtion rantoja, kun itse suurlaivasto pitää asemaansa salaisena muulta maailmalta vaihtamalla sijaintiaan kolmen suuren tukikohtansa, Áslon, Schorndorfin ja Alphen aan den Groenezeen, välillä, kaikki Daatten itäosissa kuitenkin.
Varustus
Sotilaalla on kaksi toimivaa kättä, kaksi toimivaa jalkaa, terve keskiruumis ja vapaaehtoisesti pää. Tällä on kivääri, joka sanoo PAM ja tappaa, eli PLACEHOLDER.
|
|
