|
|
Post by Sitoutumaton on Mar 10, 2020 12:56:36 GMT 2
Tämän ketjun-kautta-ohjeen tarkoitus on esitellä ja eritellä maailmassa ja fiktiossa esiintyneitä valtiomuotoja yleisistä harvinaisempiin, sekä pyrkiä määrittelemään miten valtaa käytetään niiden sisällä. Aikeenani ei ole väitellä niiden paremmusjärjestyksestä, vaan koota kattava kokoelma esittelykappaleita pelin pelaamisen tueksi.
Vastaanotan tähän ketjuun kritiikkiä, ja korjaan sen sisältöä jos onnistut minut vakuuttamaan metodieni virheellisyydestä.
|
|
|
|
Post by Sitoutumaton on Mar 10, 2020 12:57:29 GMT 2
Vallan käyttäjistä: Omissa pohdinnoissani (ainakin silloin kun laadin tätä tekstiä) olen päätynyt tällä haavaa luokittelemaan vallan käyttäjät hierarkisesti kolmeen eri kategoriaan: Yksilöt Yksilöt vallan käyttäjinä ja sen keskittyminä ovat ilmiönä vanhempi kuin kirjoitettu historia. Ruhtinaiden, ylipappien, ja myöhempinä aikoina diktaattoreiden hallussa on ollut valta määrätä ylitse koko valtakuntansa asioiden ja sen rajojen ulkopuolelle tukijoidensa avulla. Vallan käyttäjinä yksilöt ovat myös haavoittuvaisia ilman muita tukevia vallankäyttäjiä, sillä kilpailijat ja yksilöiden oma kuolevaisuus voivat päättää valtakaudet, ja yhden nyt kuolleen hallitsijan käsissä ollut valta hajautuu valtataistelun kaaokseen. Kaukonäköiset hallitsijat suunnittelevat omaamansa vallan vakinaistamista ja vallan käytön hierarkiassa nousua seuraaville asteille. Ryhmät Ryhmät vallan käyttäjinä ovat myös vanhoja ilmiöitä. Papistot, kauppiaat, ammattikillat, sotilaat, kadut vallanneet vallankumoukselliset ja muut yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi kokoontuneet yksilöt ovat esimerkkejä tästä kokoluokasta. Selviytyvyydeltään ryhmät ovat paremmalla pohjalla kuin yksilöt, sillä he kykenevät tiettyyn pisteeseen saakka menettämään jäsenistöään ja johtajayksilöitään menettämättä omaa valtaansa, ja voivat myös kasvattaa kokoaan. Ryhmän sisällä yksilöiden sukupolvet voivat myös vaihtua, tuoden ajallista jatkuvuutta ryhmälle. Instituutiot Instituutiot ovat vallankäyttäjien suurimpia ilmestyksiä, ja niillä on tukena pitkän olemassaolon historian tuoma jatkuvuus. Senaatit ja parlamentit, ritarikunnat ja järjestäytyneet uskonnot ovat eräitä esimerkkejä näistä. Instituutioilla on sääntöjä ja käytäntöjä, jotka jakavat valtaa ja vastuuta sen jäsenille ja ryhmille. Näihin myös lukeutuvat käytännöt vallan vaihdosta, olipa kyse sitten johtavan viran virkakauden päättymisestä tai tapaturmaisesta kuolemasta. Vaikka yksilöillä ja ryhmillä on yhä instituutioissa voimaa, varsinainen valta lepää instituution viroissa, esimerkiksi tasavallan presidentissä. |
|
|
|
Post by Daatt on Mar 23, 2020 4:55:04 GMT 2
Tahdon tässä kohtaa, kun pelaan nykykierroksella anarkiaa, tehdä pieneen välipuheenvuoron siitä miten edellisessä viestissä kuvattujen ryhmien vallankäytön tapa voi olla vaihtelevaa. Kyse ei ole mistään yleisestä esitelmästä, vaan pikaisesti verrannosta siitä miten kukin ryhmä voi käyttää valtaa diktatuurillisesti tai anarkistisesti, näin kahtena vastakkaisen ääripään esimerkkinä.
Sitoutumaton muokatkoon, siirtäköön, poistakoon tai liittäköön tätä omaan viestiinsä ketjuun haluamansa asettelun mukaan.
Yksilö
Yksilö yhteiskunnan totaalisena vallankäyttäjänä on suhteellisen moderni kehityskulku. Jopa niin kutsutut absoluuttiset kuninkaat olivat absoluutteja vain edeltäjiinsä verrattuna, ja olivat vain sitoneet kaikki aiemmat instituutiot (lisää oman otsikkonsa alla) omaan tahtoonsa tavallaan jakaen vallan näiden kanssa. Myöhemmät Hitlerit, Leninit, Stalinit ja Maotkaan eivät hallineet ilman valtakoneistoja ja instituutioita, mutta kiitos modernimman viestinnän olivat paljon keskeisempiä tekijöitä koneistossaan.
Diktatuurillinen yksilö olisi todellakin moderni diktaattori, jonka valta perustuu oman persoonansa kykyyn jotenkin vaikuttaa kaikkeen valtionsa menoon. Tämä vaatii jonkinlaisen kunnioituksen tai pelon ilmapiirin välikäsien keskuudessa, mutta myös ahkeruutta tämän osalta valvoa ettei valta pääse lipsumaan tämän persoonasta joillekin ryhmille. Tämän takia diktatuurillinen yksilö usein kilpailuttaa tahtoaan toteuttavia alaisiaan ja näiden ryhmiä keskenään, yhtenä hyvänä esimerkkinä Hitler, jonka hallintokoneisto oli suoraan sanoen jatkuvaa kaaosta sisäisten uhkien heikkona pitämiseksi.
Yksilöiden anarkia tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa kaikilla yksilöillä on mahdollisimman suuri henkilökohtainen päätösvalta. Jokin teoreettinen anarkosyndikalismi vastaisi tätä luultavasti parhaiten, kaikkien yksilöiden ollessa vapaita valitsemaan toistensa yhtiöiden palveluita halujensa mukaan. (Lähes) kaikkia tällaisia ajatusviritelmiä yhdistää niin sanotty "principle of non-aggression" tai hyökkäämättömyysperiaate, jossa yksikään yksilö ei saisi tehdä juuri mitään toiseen suoraan vaikuttavaa ilman tämän suostumusta.
Molempia yksilön vallan esimerkkejä siis yhdistää jonkinlainen kaaos. Diktaattori kaipaa kaaosta kätyriensä riveissä pitääkseen vallan itseensä keskittyneenä. Anarkiassa kaaos puolestaan syntyisi yksilöiden heikosta kyvystä tehdä mitään yhdessä, sen vaatiessa jatkuvaa ja vaivalloista neuvottelua ja sopimista kaikilla asteilla.
Ryhmät
Ryhmät määrittelisin Sitoutumattomasta eriävällä tavalla, ja kutsuisin tämän antamia esimerkkejä kaikkia instituutioiksi, paitsi en vallankumouksellisia. Ryhmän erottaa instituutiosta sen sopeutuvaisempi tai dynaamisempi luonne. Instituutiot ovat jonkin enemmän tai vähemmän jatkuvan asian, idean tai aatteen etuja ajava vallankäytön muoto, kun ryhmät ovat hetkellisempiä tekijöitä, sidottuja johonkin tiettyyn tekijään ajassa ja paikassa, ajatelkaa monisieluista ja monipäistä yksilöä. Instituution ja ryhmän raja on toki häilyvä, kun jatkuvamman instituution johtajat voivat olla samalla myös ryhmä, joka ajaa instituution päämärän lisäksi omia etujaan.
Diktatuurillinen ryhmä voisi olla heikon kuninkaan neuvonatajat, jotka käyttävät oikeaa valtaa kuninkaansa nimissä; kuninkaan mukana vaihtuva neuvonantajien kokoonpano omine ajatuksineen tekee näistä enemmän ryhmän kuin instituution. Toinen esimerkki on nykymaailman rahaeliitti, joka yhdessä ylläpitää globaalia kapitalismia instituutiona, mutta voi ajan ja paikan mukaan ajaa omia hetkellisempiä tavoitteitaan aina 2. MSn aikaisesta hitlerismistä nykyaikaisiin presidenttien rahoittamisiin. Myös leninistinen esitaistelijapuolue on ryhmä, jonka tavoitteena on luoda institutionaalinen muutos jossain. Diktatuurillisia ryhmiä siis määrittää jonkin yhden yhteisen idean, usein rikastumisen tai poliittisen ideologian edistämisen, jakaminen ja yhdessä ajaminen.
Ryhmäanarkismi on se yleisemmin "oikeaksi" anarkismiksi tunnustettu anarkistinen ajattelutapa, jota mm. tämän pelin Saarimaa edustaa. Ryhmäanarkismissa kaikki ryhmät ovat keskenään tasavertaisia, mutta ryhmän sisällä voi ilmetä eroja yksilöiden kohtelussa, joskin usein oletuksena on myös yksilöiden tasavertaisuus ja ryhmän sisäinen demokratia. Tällaisen anarkismin perusajatus on, että toisensa henkilökohtaisesti tuntevat ryhmän jäsenet osaavat kaikki tulla toimeen keskenään ja kukin ryhmä osaa nähdä itsensä toisissa ryhmissä. Tällainen ryhmiin jakaantunut yhteiskunta olisi insulaarinen, mutta rauhanomainen. Toinen, vähemmän utopistinen, esimerkki on jengit ja näiden usein keskenään toverillinen mutta toisia jengejä kohtaan vihamielinen taistelu vallasta.
Molempia ryhmävallan muotoja siis yhdistää sen jäsenten kyky ymmärtää toisiaan. Diktatuurillinen ryhmä on jo valmiiksi vaikutusvaltaisten yksilöiden liitto keskenään jonkun tavoitteen ajamiseksi. Anarkistinen ryhmä on toisensa valmiiksi tuntevien ihmisten kokoontuminen asioiden pitäminen enemmän tai vähemmän samanlaisina kuin ne ovat, tai koko ryhmän yhteisen kukoistuksen kehittäminen yhdessä.
Instituutiot
Instituutiot ovat, kuten aiemmin kerroinkin, jotain jatkuvaa ideaa, eturyhmää tai muuta edustava kasallinen perinteitä, oli nämä perinteet tapoja, virkoja tai järjestöjä. Ryhmä ja instituutio voivat olla edustettuina samoissa hnekilöissä, mutta ryhmän jäsenet ajavat jotain omia tavoitteitaan, kun instituutio pyrkii pääasiassa jatkamaan omaa olemassaoloaan pitämällä itsensä relevanttina yhteiskunnassa.
Diktatuurillinen instituutio voi olla puolue (Neuvostoliitto etenkin Stalinin jälkeen) tai edelleen normaalin sotilasmeritokratian mukaan toimiva vallan ottanut armeija. Hivenen laveammin määriteltynä liberaalissa demokratiassakin voidaan nähdä diktatuurillisia instituutioita; Yhdysvalloissa presidentille keskittynyt valta tekee presidentistä virkana tavallaan vaaleilla valittavan diktaattorin. Diktatuurillinen instituutio ei vastaa yleistä mielikuvaamme diktaattorista, sillä sitä ei määrittele yhteen tiettyyn tai pysyvään hahmoon tai ryhmään keskittyvä valta, vaan se että prosessi jolla vallankäyttäjä(t) valitaan on jatkuvasti samanlainen ja tämän/näiden tapa käyttää valtaa ei muutu radikaalisti vallankäyttäjien vaihtuessa.
Instituutioiden anarkia on keskiajan yhteiskunta. Kaikissa aiemmissa yhteiskuntaesimerkeissä valta on ollut jossain määrin keskittynyt ja yksilön tai ryhmän anarkia tai diktatuuri kertoi tuon keskitetyn vallan käyttötavasta. Instituutionaalisessa anarkiassa määrittävänä tekijänä on vallan keskittymisen puute, jolloin erilaiset perinteet ja järjestöt kilpailevat alueellisesta ja, harvemmin, globaalista vallasta keskenään kukin omine sääntöineen. Ottakaa esimerkiksi keskiaikainen kaupunki, jossa saattoi samaan aikaan vaikuttaa kaupungin vapaiden kansalaisten neuvosto, kirkko, kirkosta jossain määrin itsenäinen yliopisto, kuninkaan asiamies, ympäröivän maaseudun herran mielihalut, lukuisat killat ja paikallista liiketoimintaa rahoittava ja sen kauppaa hallitseva ulkomainen kauppayhtymä, usein jonkinlainen sukuyritys. Yksikään näistä tahoista ei voi suoraan sanoa mitä kaupungissa pitää tehdä, vaan kaikkien vallankäyttö on riippuvaista vähintään joidenkin muiden ryhmien yhteistyöhaluista. Vaikka kukin tällainen instituutio usein ilmeni yksilönä tai ryhmänä, ne ovat instituutioita, sillä näiden vallankäyttö perustui johonkin perinteeseen.
Instituutionallisia vallankäyttäjiä siis yhdistää perinne, joka diktatuurillisessa muodossaan kenties vähiten diktatuurilliselta kuulostavaa, mutta myös absoluuttisinta ja pitkäikäisintä kaikista vallankäytön muodoista ja helpoiten luonnolliseksi tulkittavaa; kirkkoa pidettiin (ja pidetään) auktoriteettinä vuosisatoja, ja lähes kaikissa länsimaissa on ollut jo pari sukupolvea vähintään vallalla idea edustuksellisen demokratian legitimiteetistä. Anarkistinen muoto on tällaisen yhden tunnustetun instituution puute, jolloin tavallinen ihminen voi kokea että kuningas, paikallinen herra, kirkko ja kylän perinneparantaja ovat kaikki oikeutettuja tiedon lähteitä ja vallankäyttäjiä, vaikka yksikään ei olisi jostain asiasta samaa mieltä toisen kanssa.
|
|
