Ihmisten rauniot
Nov 29, 2023 17:52:02 GMT 2
Post by Daatt on Nov 29, 2023 17:52:02 GMT 2
Minulla on taas syistä astetta vakavampi kirjoitusprojekti menossa, eli yli kahden illan jatkunut. Tykkään hankkia tällaisille kritiikkiä jostain menemättä kuitenkaan jonnekin fanfic.netin kaltaisiin karmeisiin, vieraisiin, aavemaisiin ulottuvuuksiin, joten miksi en valjastaisi tätä muuten tarkoituksetonta (the sting!) foorumia sellaiseen. Eli laitan tänne tekstiä sitä mukaa kuin sitä kokonaisuuksina tulee niin kauan kuin intoni ja innoitukseni jatkuu. Täältä sitä lukemaan sattuvat voivat haukkua sitä mielensä mukaan.
Ihmisten rauniot
1. kirja — Moskova
Alku
Kun näen maassa vielä vuosikymmentenkin jälkeen arpena avautuvan krateerin sen nimellä ei ole väliä — Pariisi, Rooma, Pietari, Gdansk, Bangkok, Tokio tai Kairo, kaikista maailman paikoista, ne ovat kaikki yhtä minulle — näen tuolloin ihmiskunnan uusimman historian levittäytyvän edessäni. Valloittajat laittoivat meidät tuhoamaan itse itsemme, sillä taikuutemme puutteessakin he pelkäsivät meitä, ja kraatereita katsoessani tiedän heidän olleen siinä oikeassa…
—Erään selviytyjän muistelmat (julkaisematon)
Mikha’el nukkui ja näki unta. Se oli äitinsä veren siunaus, että hän tiesi niin tekevänsä. Silti, tuosta tiedostaan huolimatta unensa olivat painajaisia, joiden pelon edessä tietävä mielensä oli voimaton. Se oli isänsä veren siunaus. Prinsessan miehet saivat hänet kiinni ja ottivat vangikseen. Kidutuksensa oli pitkä ja tuskaisa, mutta tuskaisempaa silti oli Prinsessan itsensä läsnäolo. Kauniit silmät katsoivat Mikha’elin lihaan uppoavia piikkejä vailla rakkautta. Puute oli tuskista suurin.
Ja sitten kova, raapiva ääni herätti Mikha’elin unestaan. Prinsessan miehet? He löysivät minut? Mikha’el heittäytyi kyljelleen, kun tottunut kätensä löysi aseensa takkinsa kätköistä.
”Se on vain oksa” ääni edestään sanoi.
Se oli Vanha Moninimi, joka istui samalla pitkällä penkillä kuin Mikha’el. Penkillä, jolla Mikha’el oli nukkunut ja jota vasten oli heräämisensä paniikissa pitkälle heittäytynyt. Revolverinsa osoitti suoraan Vanhan Moninimen hymyileviin kasvoihin. Aseensa laskien Mikha’el nousi istumaan tämän viereen.
”Missä olemme?”
”Pian Moskovassa, jos arvaan oikein. Tunti tai sinnepäin.”
”Arvaat?” Mikha’el kysyi, kun uusi oksa osui junan ikkunaan ja vihloi sitä ja vaunun seinää vasten.
”Tarpeeksi lähellä kaupunkia, että kukaan ei asu ja pidä radasta huolta. Tarpeeksi kaukana, että luonto kasvaa täällä vielä.”
Mikha’el katsoi ulos, ja vaikka metsä kasvoi vielä tiheänä radan vieressä, horisontissa sen takana levittäytyi erämaa jota kohti juna hitaasti kaartoi. Vanhasta ydintulesta jäänyt arpi. Mikha’el hieroi ohimoaan ja koitti muistaa miksi oli matkalla tuohon masentavaan ja turhaan raunioon ja, vielä tärkeämmin, miksi oli Vanhan Moninimen seurassa.
Ikkunan takana ei ollut enää metsää, vain elotonta kivistä maata, kun heränneet ajatuksensa lopulta muistivat. ”Missä leidi Rxyze on?”
Vanha Moninimi ei vastannut, vaan katsoi ulos ikkunasta kuolleeseen maailmaan.
Mikha’el toisti kysymyksensä.
”Arvon neiti on vastapäätäsi.”
Hytin toinen penkki oli tyhjä, tai siltä se näytti. Mikha’el koitti etsiä sen punaisesta vuorauksesta virhettä: näkymättömän voiman painoa sen päälle tai muuta. Sellaista ei ollut.
”Varmasti?”
”Hyvin.”
Mikha’el huokaisi, sulki silmänsä, heitti sielunsa halki hytin ja avasi silmänsä uudestan. Penkki edessään oli edelleen tyhjä.
Vanha Moninimi kääntyi katsomaan ensin tyhjää penkkiä ja sitten Mikha’eliä. Kasvoillaan oli ilkeä virne.
”Mitä?” Mikha’el kysyi.
”Prinsessa Rxyze, arvonne kiitos”, Vanha Moninimi sanoi, ja penkki vastapäätäm, ikkunan vieressä toisella puolella hyttiä alkoi väreillä aivan kuin kuuma ilma olisi kohonnut sen edestä. Istuimen punainen nahka painui pienen mitan alaspäin. ”Kuninkaalliset herätetään kohteliaasti pyytämällä, Mikha’el.”
”Niin? Mitä Valittu haluaa?” ruumiiton ääni kysyi. Näkymättömät kädet poistivat näkymättömän hunnun kalpeilta nenättömiltä kasvoilta, jotka näyttivät leijuvan väreilevässä ilmassa. Kapeat huulet olivat hienossa hymyssä leveän suun reunoilla. Kymmenet ja kymmenet silmät kaikissa väreissä, näkyvissä ja näkymättömissä, katsoivat Vanhan Moninimen suuntaan.
”En kai keskeyttänyt untanne, teidän arvonne?” Vanha Moninimi hymyili Rxyzelle ilman ilkeyttä.
”En kokenut epämieluisuutta, jos valittu haluaa muutakin kysyä. Tai kenties kertoa.”
”Minä en, teidän arvonne, mutta Mikha’el sen sijaan.”
Moniväriset silmät kääntyivät Mikha’elin suuntaan. Kai se pitää kysyä, ettei leidi loukkaannu. ”Leidin vaatteet eivät ole taikuutta?”
”Outo kysymys. Mikä saa herran Mikha’elin tuollaista miettimään?”
”Heitin sieluni halki vaunun, kun mietin missä leidi on.”
”Herra Mikha’elin sielu on tarpeeksi dava kumotakseen taikuuden?” Rxyze katsoi Vanhan Moninimen suuntaan, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Sitten sateenkaarisilmät kääntyivät itseensä. ”Minkä värisiksi herra Mikha’el uskoi prinsessan vaatteet? Ja minkälaisiksi?”
”En tiedä enkä tiedä”, eli olen varmaan typerä ja tietämätön.
”Kenties hänen arvonsa vaatetus on muuta kuin näkymätöntä tailla?” Vanha Moninimi ehdotti..
”Kenties”, Mikha’el myönsi, ja Vanhan Moninimen hymy muuttui taas virneeksi. Kuin hai veren haistettuaan. Eikö vanhus koskaan kyllästy ansoihinsa? Rxyzenkin hymy leveni enemmän kuin kohteliaaksi. Leidi vielä aidosti näyttää hailta. Paratkoon minut.
”Prinsesssan vaatteissa ei ole taikuutta”, Rxyze sanoi niiden muuttuessa punaiseksi kuin penkin vuoraus ympärillään, mutta pysyen edelleen muodottomana väreilynä. ”Zyis-puut ovat harvinaista ja vain kuninkaallinen veri osaa niille ompeleen, mutta taikuutta ei ole puussa eikä kädessä.”
”Eli leidin vaatteet eivät vain näy?”
”Herra Mikha’el on oikeassa. Ja hän olisi oikeassa sanoessaan mitä tahansa Zyis-kankaan väristä tai muodosta. Se on hienoin kangas prinsessan maailmasta.”
Ja ehdin olla ylpeä hetken aikaa. ”En vieläkään ymmärrä mitä leidi sanoo.”
”Prinsessan kotona väri, muoto, olemassaolo ja tahto ovat kaikki yhtä, ja taikuus on siitä erillään.”
Mikha’el ei ollut koskaan välittänyt paljoa edes tämän maailman fysiikasta, mutta selitys kävi järkeensä. Paitsi... ”Leidi itse, ja kaikki syyköt, ovat selvästi olemassa.”
”Mikha’el!” Vanha Moninimi sanoi toruvaan ääneen, aivan kuin Mikha’el olisi sanonut verisen loukkauksen.
”Valittu olkoon rauhassa”, Rxyze sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi Mikha’elin suuntaan katsoessaan. Syyköt eivät räpyttäneet silmiään, tai edes nukkuakseen niitä sulkeneet. Tuo oli kunnioituksen merkki. ”Prinsessa ja kaikki syyköt ovat eläviä olentoja omalla tahdollaan. Kangas on kuollutta ja hienoksi kuoltuaan tehtyä.”
”Se on ohutta, Mikha’el”, Vanha Moninimi sanoi.
”Valittu ei ole väärässä.”
”Sen ainoa taikuus on” — Vanha Moninimi napautti ohimoaan — ”miten se on tässä ja täällä eikä omassa maailmassaan. Kun aine, ja miksei energiakin, liikkuu maailmasta toiseen, se on toisen asteen taikuus, joka tekee siitä uuden maailmansa ainetta ja energiaa. Ja kaikissa maailmoissa fysiikan lait sallivat asioita, joita niissä ei voi luoda, mutta jotka voi muualta tuoda. Tai niin minulle on kerrottu. Selvästi maailmamme fysiikka sallii kantajansa ajatuksista riippuvan kankaan jotenkin.”
Mikha’el ja Rxyze katsoivat Vanhan Moninimen suuntaan nyt molemmat. Vanhus imee tietoja ja jouruja kuin pesusieni, mutta viiriherrat vartioivat niitä samalla innolla. Mistä Vanha Moninimi oli tämän tietonsa kuullut?
”Tapasin toisen selviytyjän joitain vuosikymmeniä sitten”, Vanha Moninimi jatkoi tajuten sanomattoman kysymyksen. ”Viirimiehen tiedeorja, joka oli kuluttanut sata vuotta kehittäen ja testaten maailmojenvälin tiedettä ja teoriaa. En tiedä mitä herransa teki kuultuaan orjansa juoruilusta, mutta minullehan ei kukaan voi mitään. Sinä varmaan muistat monet ulottuvuudet jostain kirjasta tai elokuvasta”, viimeiset sanansa Vanha Moninimi osoitti Mikha’elille yksinään.
”Jotenkuten”, Mikha’el tuhahti.
”Idea on aikalailla sama. Ja samasta syystä kaikki ydinaseet tehdään täällä”, Vanha Moninimi viittoi ikkunasta ulos. Metsä oli enää kaukainen näky, ja eloton, kivinen maa korkeintaan polvenkorkuisine värittömine raunioineen levittäytyi junan viereltä tuohon vihreään horisonttiin. ”Ne ovat toimineet kaikissa paitsi kolmessa maailmassa, missä niitä on testattu, mutta vain täällä on uraania ja plutoniumia. Tai kenties muiden maailmojen vastaavia ei vain vielä tunneta.”
Kaikki katsoivat nyt ulos ikkunasta, ja Vanhan Moninimen kasvoilla ei ollut minkäänlaista hymyä. Kenties Rxyze tajusi tämän, tai kenties oli vain aidon kiinnostunut, mutta kuitenkin kysyi suoran kysymyksen: ”Näkikö valittu itse tämän... Moskovan tuhon?” Rxyze ei muistanut kaupungin nimeä heti.
Vanhan Moninimen huulet kiristyivät ja silmänsä kapenivat. Rxyze oli kenties jo pyytämässä anteeksi, ainakin silmänsä sulkeutuivat taas, kun Vanha Moninimi alkoi puhumaan: ”En, mutta Moskova ei ole ainoa raunio. Pariisi, Lontoo, Pekingi, Berliini, käytännössä kaikki isot pääkaupungit ja monet muutkin kokivat saman kohtalon. Lähes seitsemänsataa kaupunkia tai muuta tuhottiin. Jonnekin saattoi osua vain yksi ydinkärki, en tiedä, mutta Moskovaan ja moneen muuhun osui useampi yhden tunnin, tuntien tai päivienkin aikana. Koko ihmiskunnan ydinasearsenaali, jolla olisi voinut tuhota kaiken maailmamme useammankin kerran tuhosi vain sen isoimmat kaupungit satoja tai tuhansia kertoja.”
”Minkä tuhon Valittu näki?”
”Kairon”, Vanha Moninimi vastasi epäröimättä ja oikean käden sormiaan napsutellen. ”Olin junassa poistumassa sieltä Aleksandriaa kohti, kun pommit tippuivat. Ulkona oli jo paniikki, kun Ukraina oli jo neljä tuntia vanha uutinen silloin. Muu maailma: Venäjä, Yhdysvallat, Eurooppa ja, pidin tätä silloin kummana, Kiina, tuhoutuivat pian päästyäni junaan. Kaduilla oli paniikki. Ihmiset pelkäsivät hulluuden tuhoavan heidätkin — niin kuin se tekikin. Junamme pysähtyi jossain puolivälissä matkaansa Banhan asemalle, kun väkijoukko tunkeutui radalle, mutta se oli tarpeeksi kaukana niistä kärjistä, jotka osuivat Kairoon pian pysähdyksen jälkeen.
”Kun muut änkivät junaan, niin minä, en tiedä miksi, työstin tieni ulos ja kohti sienipilveä etelässä. Tahdoin auttaa siellä jotenkin, luulen. En ollut ainoa, vaan meitä oli vähintään tuhat kulkemassa sienipilven ja nopeasti leviävien liekkien suuntaan, enkä ollut ainoa ulkomaalainen edes. Sitten toinen isku osui kaupunkiin, ja sitten pysähdyimme ja emme uskaltaneet mennä enää auttamaan, kun pelkäsimme kolmannenkin tai useammankin vielä tulevan. Ne harvat jotka menivät kuolivat varmasti, sillä kolmas isku tuli vasta kahta tuntia myöhemmin ja neljäs, viimeinen, samana iltana. Tai kenties he eivät olleet vielä tarpeeksi lähellä kuolemaan kolmannesta, vaan olivat niitä selviytyjiä, jotka tulivat luoksemme sen jäljiltä. Heitä autoimme sen minkä osasimme, eli emme ollenkaan. Tai kenties lohdutuksemme ja vetemme auttoivat, en tiedä. Ihmisistä olisin osannut sanoa, niistä selviytyjiä en, vaikka, noh... ihmisiä he olivat yhä silloinkin. Kirjavaa ja itsensä päällä roikkuvaa lihaa, siltä he näyttivät. Kuolemalta lemuavaa ja märkiävää vahamassaa, joka itki käsissämme.”
Ja noihin sanoihin hän vaikeni. Vanha Moninimi oli todellakin vanha, mutta harvoin hän siltä näytti. Nyt oli harvoin.
”Pyydän Valitulta anteeksi.”
”Miksi?” Vanha Moninimi valehteli ihmetyksensä.
”Valitun muistot eivät kuulostaneet hyvältä. Kysyin sitä ajattelematta.”
”Mutta ne ovat hyviä”, Vanha Moninimi vastasi hymyn kohoten taas huulilleen. ”Se oli kammottava kokemus, jota en toivo kenellekään ja jota ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Mutta se tapahtui, ja olen iloinen että sain kokea sen. Se oli inhimillisin asia mitä olen koskaan nähnyt hyvässä, pahassa ja rumassa”, tämä napautti ohimoaan sormellaan. ”Jos en olisi pitänyt kysymyksestäsi, en olisi vastannut, teidän arvonne.”
”Valittu on selvästi viisas ihminen”, Rxyze sanoi.
”Miksi?” tällä kertaa Vanha Moninimi oli aidosti hämillään.
”Valittu voi muistuttaa kertomaan myöhemmin. Tarina ei ole pitkä, mutta aikamme on sitäkin lyhyempi, herrat.” Yksi Rxyzen käsistä ilmestyi tämän edelleen punaisena väreilevän vaatetuksen alta, ja pitkä kalpea käsi osoitti ikkunasta ulos junan menosuntaan, joka oli Mikha’elin ja Vanhan Moninimen takana. Ikkunan vieressä istuvana Vanha Moninimi nojautui ikkunaa vasten katsoakseen mitä Rxyze osoitti.
”Tuo ei ole Moskova”, Vanha Moninimi sanoi, mutta samalla juna alkoi pysähtyä. ”Tuo on sotilasparakki radan varrella. Tämä ei ole tavanomaista.”
Vihdoinkin jotain mistä minulle maksetaan. Sanaakaan sanomatta Mikha’el asettui vaunun käytävällä vievän oven viereistä penkinkulmaa vasten. Hän asettui kuin nukkumaan ja piti kättään revolvelrinsa kahvaa vasten takkinsa sisällä. Ovi aukenisi häntä vasten, ja sisääntulija ei häntä heti näkisi.
1. luku — Kylmä vastaanotto
Valloittajistamme voi sanoa paljon pahaa vielä kaiken jo sanotun jälkeenkin. Hyvääkin heistä on sanottu, joskin vähemmän. Yhtä heistä ei ole kuitenkaan sanottu hyvässä eikä pahassa, paitsi itsensä toimesta tietenkin, ja se on miten toivat lain ja järjestyksen meille takaisin yli kymmenen vuoden anarkiamme jälkeen, käyttääkseni tuota sanaa sen arkisessa merkityksessä. Mitähän tämä kertoo laista ja järjestyksestä?
—Erään selviytyjän muistelmat (julkaisematon)
Saappaat kuuluivat selvänä junavaunun puista lattiaa talloessaan. Kuudet askeleet, upseeri ja viiden sotilaan vartio. Sotilaallisen täsmällistä. Kuusi laukaustani riittää näihin, ehdin ladata käsin, ennen kuin laiturilta ehtii väkeä sisään. Askeleet pysähtyivät hytin ulkopuolelle ja naisääni jakoi käskyjä sotilaitten puhumalla sekakielellä. Mikha’el ei ymmärtänyt kuin yksittäisiä sanoja, mutta tajusi suurimman osan niistä olevan suomea. Vanha Moninimikin kuuli tuon varmaan, kun Mikha’el kuuli tämä hymähtävän sijoillaan.
Ovi lennähti auki, lähes osuen Mikha’eliä kasvoille, ja kaksi paraatipukuista ihmistä käveli sisään; mies ja nainen, luutnantti ja korporaali venäläisissä natsoissa. Eli kapteeni odottaa laiturilla. Joukkue siis. Pikalaturitkin riittävät kaikkiin. Mikha’el asetti takkinsa alla pitämänsä revolverin osoittamaan korpraalin päähän, kun tämmä otti paikan hytin tyhjästä nurkasta. Korpaarilla oli kivääri käsissään, luutnantilla vain pistooli ja miekka vyöllään.
Luutnantti asettui keskellä hyttiä ja katsoi ensin Rxyzen suuntaan, ihmetellen tämän muodotonta muotoa. ”Rouva”, tämä sanoi venäjäksi ja kääntyi Vanhan Moninimen suuntaan todetakseen hetkeksi. Silmänsä luonnollisesti pysähtyivät Mikha’eliin ja kätensä nousi lippaansa. ”Iltaa herralle. Olen luutnantti Irina ja tarkistan matkakirjanne kiitos.”
Miksi kaikki pitivät sinistä ihoa aina huoneen tärkeimpänä? Mikha’el tuhahti, nukkuvan esittäminen ei koskaan toiminut. ”Puhukaa hänelle”, hän heilautti kättään Vanhan Moninimen suuntaan kuin unestaan heränneen ärtyneenä.
Luutnantti nyökkäsi ja kääntyi osoitettuun suuntaan. ”Olette herran orja?”
”En tämän herran”, Vanha Moninimi vastasi suomeksi ja ojensi luutnantille kolme kirjekuorta salkustaan. ”Tässä on myös arvon neidin kirja.”
Vanhan Moninimen puhuma kieli ei saanut luutnantin kasvoja värähtämäänkän. Tämä vain otti kirjeet käteensä ja silmänsä kulkivat niiden kaikkien lävitse tottuneella vauhdilla. Korpraali huoneen nurkassa sen sijaan käänsi katseensa Rxyzestä Vanhaan Moninimeen, muodottoman viitan ihmeestä suomea puhuvaan outoon ihmiseen.
”Palangan vanhimmat todisvat puolestanne”, luutnantti vastasi venäjäksi ojentaessaan kirjeet takaisin Vanhalle Moninimelle. ”Palanga ei ole Moskovan liitossa, ja Moskova on suljettu kaikilta paitsi liittolaisiltaan. Poistukaa laiturille odottamaan junaa toiseen suuntaan. Pahoitteluni herralle”, luutnantti kääntyi taas Mikha’elin suuntaan.
Nyt on syytä ryhtyä väkivaltaiseksi, jos haluamme. Haluammekko? Korpraalikin varmaan tajusi saman, kun liikutti sormensa kiväärinsä varmistimelle ja katsoi Rxyzen ja Mikha’elin välillä, miettien varmaan kumpi oli suurempi uhka. Omasta puolestaan Mikha’el varmisti tähtäystään korpraalin silmien väliin ja asetti sielunsa valmiiksi taikuuteen.
”Ettekö edes kysy keitä olemme?” Vanha Moninimi sanoi edelleen suomea puhuen. ”Outo kolmikko kun olemme.”
Emme kai.
”Miksi kysyisin?” luutnantti puhui edelleen venäjää.
”Kenenkä orjia te olette?”
Luutnantin oikea käsi laskeutui pistoolille vyöllään, mutta tämä vastasi: ”Moskovan isäntä Ly Haap Leilal Gnaar N’ma’aan omistaa 74. kaartinprikaatin. Hänen on sielumme ja ruumimme. Mitä mestarimme on teille?”
”Hyviä nimeä kaikki — mestarisi, prikaatisi ja omasikin, luutnantti Irina. Itse olen vain nimetön vanha ihminen nimettömän herran palveluksessa...”
Mene asiaan vanhus, tai luutnantti murtaa nenäsi.
”...mutta paronisi Ly Leilal kutsuisi herraani N’hu’taaliksi.” Luutnantin nyrkkiin puristunut käsi aukesi ja kiviset kasvonsa pehmenivät.
”Olette valittu?” luutnantti puhui nyt suomea.
”Kirottu, jos itseltäni kysytään, mutta kyllä.”
Luutnantti katsoi Vanhaa Moninimeä hetken, ennen kuin kääntyi vilkaisemaan ensin Mikha’eliä ja sitten Rxyzeä molempia. Kulmakarvansa roikkuivat raskaina silmiensä yllä. ”Herra ja rouva ovat herran Valitun matkassa?”
”Ovat. Rouva on prinsessa kotonaan. Ei Zaal-prinsessa, mutta prinsessa silti. Herra on nimetön, suvuton, veretön ja liputon.”
Luutnantin silmät pyyhkäisivät Mikha’elin ylitse. Kyllä, olen vähäisin täällä. Sinun ja korpraalisi jälkeen tietenkin.
”Yllättävää, mutta Moskova ei ole liitossa Valitunkaan kanssa, eikä yhdenkään toismaailman syykön. Pyydän herroja ja rouvaa jälleen poistumaan laiturille.” Korpraalin sormi varmisteman päällä vapisi tämän kuullessa luutnanttinsa sanat.
”Jos kerran vaaditte”, Vanha Moninimi sanoi nousten seisomaan penkiltään. Ei kai vanhus alistu näin vähällä?
”Mutta eikö herranne halua valitun, prinsessan ja ammattimaisen tappajan apua? Moskova ei ole varmaan suljettu ilman syytä? Laske aseesi Mikha’el”, viimeiset sanansa Vanha Moninimi sanoi korpraalin laskettua aseensa Mikha’elin suuntaan ammattimaisesta tappajasta kuultuaan ja lyötyä varmistimensa alas.
Vain liipaisinkuri pelasti sinut, sotilas, Mikha’el hymähti itsekseen ja veti revolverinsa hitaasti ulos takkinsa sisältä ja laski sen syliinsä. Korpraalikin varmisti aseensa taas.
”Mestarimme ei ole antanut käskyjä Valitusta”, luutnantti vastasi katseensa Mikha’elin Matebassa.
”Eikö oma-aloitteisuus ole upseerin hyve enää?” Vanha Moninimi kysyi. ”En koskaan ollut upseeri itse, mutta palvelin yhdeksän kuukauden kauden ennen valloitusta, luutnantti Irina. Vie meidät paroni Ly Leilalin eteen ja anna hänen päättää.”
Luutnantti ei vastannut, vaan katseensa oli edelleen Mikha’elin sylissä lepäävässä revolverissa. ”Kerro herra. Tähtäsitkö minuun vai korpraaliin?”
”Korpraaliin”, Mikha’el nosti sormensa silmiensä väliä koskemaan.
Luutnantti nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi taas Vanhan Moninimen suuntaan. ”Hyvä on, herra. Saatan Valitun ja seuralaisensa Moskovaan.”
Luutnantti sätti muutaman sanan sotilaiden sekakielellä. Korpraali vastasi lyhyesti, heilautti kiväärin selkäänsä, teki kunniaa esinaiselleen ja poistui hytistä. Oven takana korpraali anoi jotain sekakielellä, ja viidet askeleet marssivat pois. Pian ulkoa kuului lähes huudoksi yltyvää puhetta, joka kuitenkin rauhoittui nopeasti. Luutnantti teki ikkunasta ulos kunniaa, Mikha’el ei nähnyt mille, ja juna alkoi taas liikkua. Kiihdytykseen tottunein liikkein luutnantti käveli oven viereen, kulmaan jossa korpraali oli hetken sitten seissyt, ja asettui seisomaan levossa.
Kai tästä oli hyötyä, vaikka en tiedä miten. Mikha’el kätki revolverinsa uudestaan takkinsa sisään, mutta piti kätensä näkyvillä edelleen.
Juna pääsi nopeasti vauhtiinsa, sillä sitä ei ajettu täysille. Moskova ei ollut enää kaukana, tälläkin vauhdilla vain puoli tuntia korkeintaan, Mikha’el arvio. Pysäytys oli ollut kehäasemalla, sillä Moskova oli suljettu, mutta kehäasemien sotilaiden oli tarkoitus päästä toisiaan tai kaupunkiaan tukemaan vain muutamissa tunneissa jalankin.
”Miksi kaupunki on kiinni?” Mikha’el kysyi.
”Sota on alkamassa”, vastasi luutnantti.
”Sota? Kenen kanssa?” Vanha Moninimi liittyi keskusteluun.
Luutnantti mietti seuraavia sanojaan hetken. ”Perimyskiista. Tulan lääniherra väittää itseään edesmenneen isännän suosikiksi, ja Viipurin N’tel on kokoamassa joukkojaan pohjoiseen serkkunsa tueksi.”
”Tulimme Rzevin kautta ilman ongelmia.”
”Rzev on Palangan liitossa. Isännät eivät tahdo sekoittaa länttä pakkaansa.”
”Moskova ei ole lähettänyt uutista länteen”, luutnantti vahvisti.
Idän rauha on kestänytkin kumman pitkään, mutta Viipurin ja Moskovan täysien liittojen sota? Siitä tulee iso. Mikha’el piti sisällissodista. Työ oli yksinkertaista ja helppoa, palkka hyvää ja matkustaminen vähäistä.
”Niin kai. Noh, kuulemme Moskovassa miten ovat petinsä luoneet. Milloin sota on alkamassa?”
”Tulan herra on kutsuttu isäntien eteen huomiseen auringonlaskuun mennessä.”
Viimeistään silloin joku osapuoli avaa tulen. Luultavasti jo aiemmin, yllätys on ikävä etu vastapuolelle annettavaksi.
”Teissä on suomalaista verta, luutnantti Irina?” Vanha Moninimi vaihtoi aiheitta. ”Eikö Viipuri ja Moskova vaihtaneet sotilaita viime rauhan kunniaksi?”
”Kyllä, 13. pataljoona oli Viipurin kiväärejä viime sodassa.”
”Siitäkin on neljäkymmentä vuotta jo. Oletko toista vai kolmatta polvea?”
”Kolmatta.”
”Viime veljessodasta onkin jo neljännesvuosituhat”, Vanha Moninimi napsautti ohimoaan. ”Noh, te olette mestarinne orjia, eli ei ole omalla sielullanne.”
Mitä se on sinulle, vanhus? Sinuakin vanhempaa historiaa.
Loppumatka sujui sanattomassa hiljaisuudessa. Mikha’el ja luutnantti olivat luonnostaan vähäsanaisia molemmat, niin paljon kuin Mikha’eliä inhottikin myöntää samankaltaisuutensa sotilaaseen, ja Vanha Moninimi vajosi viimeisten sanojensa jälkeen outoihin ajatuksiinsa. Rxyze ei ollut sanonut sanaakaan luutnantin tultua hyttiin, mutta tämä ei tainnut osata venäjää tai suomea ollenkaan, vaikka englantinsa oli yllättävän hyvää.
Lopulta, noin vartin jälkeen, juna alkoi hidastamaan ja muutaman minuutin kuluttua pysähtyi. Ulkona rauniot olivat kadonneet, ja niiden tilalle olivat kohonneet korkeiden aitojen saartamat ja sieluttomasti liikkuvien orjien asuttomat pellot, jotka tekivät lopulta tilaa tiheään rakennettujen talojen kaupungille, jonka sekasotkuiset kadut olivat elämää täynnä ja taivas teollisuuden pilvessä. Pieni kansa sokkelehti noilla kaduilla viirien johtamien herrain saattueiden väleistä, ja paljon oli myös sotilaita liikkeellä, viisi partiota juna-aseman lähellä yksinään.
”Olemme perillä herrat, rouva” luutnantti sanoi, kun juna tuli täyteen pysähdykseensä. Vanha Moninimi ensimmäisenä he seurasivat tätä junasta ulos, ja Mikha’el tajusi Rxyzen matkustavan kolmikoista keveiten, täysin vailla muuta kuin mitä oudot vaatteensa kätkivät. Kenties se oli paljonkin.
Moskovan rautatieasema itse oli erilainen kuin Mikha’el muisti viime kerrastaan yli kaksi vuosikymmentä sitten. Se oli rakennettu uudestaan metallista ja tiilestä, ja vanha homehtuva puu oli kadonnut kokonaan. Asemarakennus itsessään oli nyt kaksikerroksinen ja kiiltävä. Sen ilmoitustaulut ja kellot olivat sähköistettyjä, ja lukuisten liikkeiden merkit oli kaiverrettu sen seinään, kun edellisen rakkennuksen sisälle mahtui juuri ja juuri ravintola että pieni hotelli. Laituri oli myös leveämpi kuin ennen, tai vaunut kampeampia, sillä viisi matkustajavaunua ja kymmenen lihavaunua niiden edessä kaikki mahtuivat sille. Ei että tuota leveää tilaa olisi tälle junalle kaivattu. Muista vaunuista ei noussut ulos matkustajia, ja laiturin pitkä katos ja niiden alaiset penkit junan tulosuuntaan jäivät autioiksi. Kukaan muu ei ollut siis päässyt jatkamaan matkaansa kehäasemalta.
Vanhus ei ollut täysin turha. Ja Moskova on rikastunut jälleen. Jäisimmepä sotaan jumiin, rikastuisin niin suuresti.
Sen sijaan lihavaunut radan menosuuntaan päin vaativat enemmänkin kuin oman tilansa laiturilta. Niitä oli vastaanottamassa sotilaiden ja sieluttomien orjien joukko, jonka takana ja komennossa seisoi dava täydessä univormussa ja arvonsa töyhtö hatussaan. N’aan ottamassa rahtia vastaan? Se oli outoa Mikha’elin mieleen.
”Luutnantti”, Mikha’el kohotti äänensä. ”Onko hän mestarisi”, kätensä osoitti lihalastia vastaanottavan N’aanin suuntaan.
Luutnantti kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan ja pudisti päätään. ”Ei ole. Hän on Moskovan nuorin isäntä, Raas Ylo’meer Sho Gnaar N’ma’aan. Töyhtönsä ja isännyytensä on ne, jotka Tulan herra on kiistänyt. Mestarini istuu oikeutta Moskovan linnassa. Seuratkaa minua herrat ja rouva.”
Mikha’el näki Vanhan Moninimen napauttavan ohimoaan. ”Kreml”, tämä mutisi itselleen. Sana kuulosti vanhalta, ja Mikha’el ei tuntenut sitä.
Luutnantti alkoi johtamaan heitä kohti suurinta rautatieasemalta vievää tietä, joka suuntasi alas kraateriin. Tiellä oli sotilaspartio pysäyttämässä ohikulkevaa pientä väkeä ja vieraita, mutta luutnantin ja mukanaan kulkevat nämä päästivät ohitsensa tervehdyksellä aivan kuin aatelisen saattueen. Partion ohitse päästyään Mikha’el näki linnantornin kohoavan kraaterin pohjalla ylitse kaupungin tasakattojen.
Luutnantti johti kolmikkoa sanattomasti, vain välillä taaksensa näiden perään katsoen. Rxyze ja Vanha Moninimi alkoivat jutella keskenään. Se alkoi pahoittelulla leidille vieraille kielille puhumisesta ja jatkui puhutun selittämisenä. Omasta puolestaan Mikha’el loi vielä yhden katseen juna-asemalle, ennen kuin se katosi kraatteriin laskevan harjan taakse. Lihavaunujen ovet olivat avattu, ja orjat työnsivät ulos monikerroksisia kärryjä, joilla roikkui lihaa monissa riveissä toistensa päällä, monta palaa per rivi. Onttokatseisia ja sieluttomia ihmisruumita läntisiltä kasvattamoilta valmiina ottamaan vastaan sielunpuutteensa korvaavan taikuuden.
Mihin sotaan valmistautuva kaupunki kaipaa lihaa? Ja noin paljon vielä.
Ihmisten rauniot
1. kirja — Moskova
Alku
Kun näen maassa vielä vuosikymmentenkin jälkeen arpena avautuvan krateerin sen nimellä ei ole väliä — Pariisi, Rooma, Pietari, Gdansk, Bangkok, Tokio tai Kairo, kaikista maailman paikoista, ne ovat kaikki yhtä minulle — näen tuolloin ihmiskunnan uusimman historian levittäytyvän edessäni. Valloittajat laittoivat meidät tuhoamaan itse itsemme, sillä taikuutemme puutteessakin he pelkäsivät meitä, ja kraatereita katsoessani tiedän heidän olleen siinä oikeassa…
—Erään selviytyjän muistelmat (julkaisematon)
Mikha’el nukkui ja näki unta. Se oli äitinsä veren siunaus, että hän tiesi niin tekevänsä. Silti, tuosta tiedostaan huolimatta unensa olivat painajaisia, joiden pelon edessä tietävä mielensä oli voimaton. Se oli isänsä veren siunaus. Prinsessan miehet saivat hänet kiinni ja ottivat vangikseen. Kidutuksensa oli pitkä ja tuskaisa, mutta tuskaisempaa silti oli Prinsessan itsensä läsnäolo. Kauniit silmät katsoivat Mikha’elin lihaan uppoavia piikkejä vailla rakkautta. Puute oli tuskista suurin.
Ja sitten kova, raapiva ääni herätti Mikha’elin unestaan. Prinsessan miehet? He löysivät minut? Mikha’el heittäytyi kyljelleen, kun tottunut kätensä löysi aseensa takkinsa kätköistä.
”Se on vain oksa” ääni edestään sanoi.
Se oli Vanha Moninimi, joka istui samalla pitkällä penkillä kuin Mikha’el. Penkillä, jolla Mikha’el oli nukkunut ja jota vasten oli heräämisensä paniikissa pitkälle heittäytynyt. Revolverinsa osoitti suoraan Vanhan Moninimen hymyileviin kasvoihin. Aseensa laskien Mikha’el nousi istumaan tämän viereen.
”Missä olemme?”
”Pian Moskovassa, jos arvaan oikein. Tunti tai sinnepäin.”
”Arvaat?” Mikha’el kysyi, kun uusi oksa osui junan ikkunaan ja vihloi sitä ja vaunun seinää vasten.
”Tarpeeksi lähellä kaupunkia, että kukaan ei asu ja pidä radasta huolta. Tarpeeksi kaukana, että luonto kasvaa täällä vielä.”
Mikha’el katsoi ulos, ja vaikka metsä kasvoi vielä tiheänä radan vieressä, horisontissa sen takana levittäytyi erämaa jota kohti juna hitaasti kaartoi. Vanhasta ydintulesta jäänyt arpi. Mikha’el hieroi ohimoaan ja koitti muistaa miksi oli matkalla tuohon masentavaan ja turhaan raunioon ja, vielä tärkeämmin, miksi oli Vanhan Moninimen seurassa.
Ikkunan takana ei ollut enää metsää, vain elotonta kivistä maata, kun heränneet ajatuksensa lopulta muistivat. ”Missä leidi Rxyze on?”
Vanha Moninimi ei vastannut, vaan katsoi ulos ikkunasta kuolleeseen maailmaan.
Mikha’el toisti kysymyksensä.
”Arvon neiti on vastapäätäsi.”
Hytin toinen penkki oli tyhjä, tai siltä se näytti. Mikha’el koitti etsiä sen punaisesta vuorauksesta virhettä: näkymättömän voiman painoa sen päälle tai muuta. Sellaista ei ollut.
”Varmasti?”
”Hyvin.”
Mikha’el huokaisi, sulki silmänsä, heitti sielunsa halki hytin ja avasi silmänsä uudestan. Penkki edessään oli edelleen tyhjä.
Vanha Moninimi kääntyi katsomaan ensin tyhjää penkkiä ja sitten Mikha’eliä. Kasvoillaan oli ilkeä virne.
”Mitä?” Mikha’el kysyi.
”Prinsessa Rxyze, arvonne kiitos”, Vanha Moninimi sanoi, ja penkki vastapäätäm, ikkunan vieressä toisella puolella hyttiä alkoi väreillä aivan kuin kuuma ilma olisi kohonnut sen edestä. Istuimen punainen nahka painui pienen mitan alaspäin. ”Kuninkaalliset herätetään kohteliaasti pyytämällä, Mikha’el.”
”Niin? Mitä Valittu haluaa?” ruumiiton ääni kysyi. Näkymättömät kädet poistivat näkymättömän hunnun kalpeilta nenättömiltä kasvoilta, jotka näyttivät leijuvan väreilevässä ilmassa. Kapeat huulet olivat hienossa hymyssä leveän suun reunoilla. Kymmenet ja kymmenet silmät kaikissa väreissä, näkyvissä ja näkymättömissä, katsoivat Vanhan Moninimen suuntaan.
”En kai keskeyttänyt untanne, teidän arvonne?” Vanha Moninimi hymyili Rxyzelle ilman ilkeyttä.
”En kokenut epämieluisuutta, jos valittu haluaa muutakin kysyä. Tai kenties kertoa.”
”Minä en, teidän arvonne, mutta Mikha’el sen sijaan.”
Moniväriset silmät kääntyivät Mikha’elin suuntaan. Kai se pitää kysyä, ettei leidi loukkaannu. ”Leidin vaatteet eivät ole taikuutta?”
”Outo kysymys. Mikä saa herran Mikha’elin tuollaista miettimään?”
”Heitin sieluni halki vaunun, kun mietin missä leidi on.”
”Herra Mikha’elin sielu on tarpeeksi dava kumotakseen taikuuden?” Rxyze katsoi Vanhan Moninimen suuntaan, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Sitten sateenkaarisilmät kääntyivät itseensä. ”Minkä värisiksi herra Mikha’el uskoi prinsessan vaatteet? Ja minkälaisiksi?”
”En tiedä enkä tiedä”, eli olen varmaan typerä ja tietämätön.
”Kenties hänen arvonsa vaatetus on muuta kuin näkymätöntä tailla?” Vanha Moninimi ehdotti..
”Kenties”, Mikha’el myönsi, ja Vanhan Moninimen hymy muuttui taas virneeksi. Kuin hai veren haistettuaan. Eikö vanhus koskaan kyllästy ansoihinsa? Rxyzenkin hymy leveni enemmän kuin kohteliaaksi. Leidi vielä aidosti näyttää hailta. Paratkoon minut.
”Prinsesssan vaatteissa ei ole taikuutta”, Rxyze sanoi niiden muuttuessa punaiseksi kuin penkin vuoraus ympärillään, mutta pysyen edelleen muodottomana väreilynä. ”Zyis-puut ovat harvinaista ja vain kuninkaallinen veri osaa niille ompeleen, mutta taikuutta ei ole puussa eikä kädessä.”
”Eli leidin vaatteet eivät vain näy?”
”Herra Mikha’el on oikeassa. Ja hän olisi oikeassa sanoessaan mitä tahansa Zyis-kankaan väristä tai muodosta. Se on hienoin kangas prinsessan maailmasta.”
Ja ehdin olla ylpeä hetken aikaa. ”En vieläkään ymmärrä mitä leidi sanoo.”
”Prinsessan kotona väri, muoto, olemassaolo ja tahto ovat kaikki yhtä, ja taikuus on siitä erillään.”
Mikha’el ei ollut koskaan välittänyt paljoa edes tämän maailman fysiikasta, mutta selitys kävi järkeensä. Paitsi... ”Leidi itse, ja kaikki syyköt, ovat selvästi olemassa.”
”Mikha’el!” Vanha Moninimi sanoi toruvaan ääneen, aivan kuin Mikha’el olisi sanonut verisen loukkauksen.
”Valittu olkoon rauhassa”, Rxyze sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi Mikha’elin suuntaan katsoessaan. Syyköt eivät räpyttäneet silmiään, tai edes nukkuakseen niitä sulkeneet. Tuo oli kunnioituksen merkki. ”Prinsessa ja kaikki syyköt ovat eläviä olentoja omalla tahdollaan. Kangas on kuollutta ja hienoksi kuoltuaan tehtyä.”
”Se on ohutta, Mikha’el”, Vanha Moninimi sanoi.
”Valittu ei ole väärässä.”
”Sen ainoa taikuus on” — Vanha Moninimi napautti ohimoaan — ”miten se on tässä ja täällä eikä omassa maailmassaan. Kun aine, ja miksei energiakin, liikkuu maailmasta toiseen, se on toisen asteen taikuus, joka tekee siitä uuden maailmansa ainetta ja energiaa. Ja kaikissa maailmoissa fysiikan lait sallivat asioita, joita niissä ei voi luoda, mutta jotka voi muualta tuoda. Tai niin minulle on kerrottu. Selvästi maailmamme fysiikka sallii kantajansa ajatuksista riippuvan kankaan jotenkin.”
Mikha’el ja Rxyze katsoivat Vanhan Moninimen suuntaan nyt molemmat. Vanhus imee tietoja ja jouruja kuin pesusieni, mutta viiriherrat vartioivat niitä samalla innolla. Mistä Vanha Moninimi oli tämän tietonsa kuullut?
”Tapasin toisen selviytyjän joitain vuosikymmeniä sitten”, Vanha Moninimi jatkoi tajuten sanomattoman kysymyksen. ”Viirimiehen tiedeorja, joka oli kuluttanut sata vuotta kehittäen ja testaten maailmojenvälin tiedettä ja teoriaa. En tiedä mitä herransa teki kuultuaan orjansa juoruilusta, mutta minullehan ei kukaan voi mitään. Sinä varmaan muistat monet ulottuvuudet jostain kirjasta tai elokuvasta”, viimeiset sanansa Vanha Moninimi osoitti Mikha’elille yksinään.
”Jotenkuten”, Mikha’el tuhahti.
”Idea on aikalailla sama. Ja samasta syystä kaikki ydinaseet tehdään täällä”, Vanha Moninimi viittoi ikkunasta ulos. Metsä oli enää kaukainen näky, ja eloton, kivinen maa korkeintaan polvenkorkuisine värittömine raunioineen levittäytyi junan viereltä tuohon vihreään horisonttiin. ”Ne ovat toimineet kaikissa paitsi kolmessa maailmassa, missä niitä on testattu, mutta vain täällä on uraania ja plutoniumia. Tai kenties muiden maailmojen vastaavia ei vain vielä tunneta.”
Kaikki katsoivat nyt ulos ikkunasta, ja Vanhan Moninimen kasvoilla ei ollut minkäänlaista hymyä. Kenties Rxyze tajusi tämän, tai kenties oli vain aidon kiinnostunut, mutta kuitenkin kysyi suoran kysymyksen: ”Näkikö valittu itse tämän... Moskovan tuhon?” Rxyze ei muistanut kaupungin nimeä heti.
Vanhan Moninimen huulet kiristyivät ja silmänsä kapenivat. Rxyze oli kenties jo pyytämässä anteeksi, ainakin silmänsä sulkeutuivat taas, kun Vanha Moninimi alkoi puhumaan: ”En, mutta Moskova ei ole ainoa raunio. Pariisi, Lontoo, Pekingi, Berliini, käytännössä kaikki isot pääkaupungit ja monet muutkin kokivat saman kohtalon. Lähes seitsemänsataa kaupunkia tai muuta tuhottiin. Jonnekin saattoi osua vain yksi ydinkärki, en tiedä, mutta Moskovaan ja moneen muuhun osui useampi yhden tunnin, tuntien tai päivienkin aikana. Koko ihmiskunnan ydinasearsenaali, jolla olisi voinut tuhota kaiken maailmamme useammankin kerran tuhosi vain sen isoimmat kaupungit satoja tai tuhansia kertoja.”
”Minkä tuhon Valittu näki?”
”Kairon”, Vanha Moninimi vastasi epäröimättä ja oikean käden sormiaan napsutellen. ”Olin junassa poistumassa sieltä Aleksandriaa kohti, kun pommit tippuivat. Ulkona oli jo paniikki, kun Ukraina oli jo neljä tuntia vanha uutinen silloin. Muu maailma: Venäjä, Yhdysvallat, Eurooppa ja, pidin tätä silloin kummana, Kiina, tuhoutuivat pian päästyäni junaan. Kaduilla oli paniikki. Ihmiset pelkäsivät hulluuden tuhoavan heidätkin — niin kuin se tekikin. Junamme pysähtyi jossain puolivälissä matkaansa Banhan asemalle, kun väkijoukko tunkeutui radalle, mutta se oli tarpeeksi kaukana niistä kärjistä, jotka osuivat Kairoon pian pysähdyksen jälkeen.
”Kun muut änkivät junaan, niin minä, en tiedä miksi, työstin tieni ulos ja kohti sienipilveä etelässä. Tahdoin auttaa siellä jotenkin, luulen. En ollut ainoa, vaan meitä oli vähintään tuhat kulkemassa sienipilven ja nopeasti leviävien liekkien suuntaan, enkä ollut ainoa ulkomaalainen edes. Sitten toinen isku osui kaupunkiin, ja sitten pysähdyimme ja emme uskaltaneet mennä enää auttamaan, kun pelkäsimme kolmannenkin tai useammankin vielä tulevan. Ne harvat jotka menivät kuolivat varmasti, sillä kolmas isku tuli vasta kahta tuntia myöhemmin ja neljäs, viimeinen, samana iltana. Tai kenties he eivät olleet vielä tarpeeksi lähellä kuolemaan kolmannesta, vaan olivat niitä selviytyjiä, jotka tulivat luoksemme sen jäljiltä. Heitä autoimme sen minkä osasimme, eli emme ollenkaan. Tai kenties lohdutuksemme ja vetemme auttoivat, en tiedä. Ihmisistä olisin osannut sanoa, niistä selviytyjiä en, vaikka, noh... ihmisiä he olivat yhä silloinkin. Kirjavaa ja itsensä päällä roikkuvaa lihaa, siltä he näyttivät. Kuolemalta lemuavaa ja märkiävää vahamassaa, joka itki käsissämme.”
Ja noihin sanoihin hän vaikeni. Vanha Moninimi oli todellakin vanha, mutta harvoin hän siltä näytti. Nyt oli harvoin.
”Pyydän Valitulta anteeksi.”
”Miksi?” Vanha Moninimi valehteli ihmetyksensä.
”Valitun muistot eivät kuulostaneet hyvältä. Kysyin sitä ajattelematta.”
”Mutta ne ovat hyviä”, Vanha Moninimi vastasi hymyn kohoten taas huulilleen. ”Se oli kammottava kokemus, jota en toivo kenellekään ja jota ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Mutta se tapahtui, ja olen iloinen että sain kokea sen. Se oli inhimillisin asia mitä olen koskaan nähnyt hyvässä, pahassa ja rumassa”, tämä napautti ohimoaan sormellaan. ”Jos en olisi pitänyt kysymyksestäsi, en olisi vastannut, teidän arvonne.”
”Valittu on selvästi viisas ihminen”, Rxyze sanoi.
”Miksi?” tällä kertaa Vanha Moninimi oli aidosti hämillään.
”Valittu voi muistuttaa kertomaan myöhemmin. Tarina ei ole pitkä, mutta aikamme on sitäkin lyhyempi, herrat.” Yksi Rxyzen käsistä ilmestyi tämän edelleen punaisena väreilevän vaatetuksen alta, ja pitkä kalpea käsi osoitti ikkunasta ulos junan menosuntaan, joka oli Mikha’elin ja Vanhan Moninimen takana. Ikkunan vieressä istuvana Vanha Moninimi nojautui ikkunaa vasten katsoakseen mitä Rxyze osoitti.
”Tuo ei ole Moskova”, Vanha Moninimi sanoi, mutta samalla juna alkoi pysähtyä. ”Tuo on sotilasparakki radan varrella. Tämä ei ole tavanomaista.”
Vihdoinkin jotain mistä minulle maksetaan. Sanaakaan sanomatta Mikha’el asettui vaunun käytävällä vievän oven viereistä penkinkulmaa vasten. Hän asettui kuin nukkumaan ja piti kättään revolvelrinsa kahvaa vasten takkinsa sisällä. Ovi aukenisi häntä vasten, ja sisääntulija ei häntä heti näkisi.
1. luku — Kylmä vastaanotto
Valloittajistamme voi sanoa paljon pahaa vielä kaiken jo sanotun jälkeenkin. Hyvääkin heistä on sanottu, joskin vähemmän. Yhtä heistä ei ole kuitenkaan sanottu hyvässä eikä pahassa, paitsi itsensä toimesta tietenkin, ja se on miten toivat lain ja järjestyksen meille takaisin yli kymmenen vuoden anarkiamme jälkeen, käyttääkseni tuota sanaa sen arkisessa merkityksessä. Mitähän tämä kertoo laista ja järjestyksestä?
—Erään selviytyjän muistelmat (julkaisematon)
Saappaat kuuluivat selvänä junavaunun puista lattiaa talloessaan. Kuudet askeleet, upseeri ja viiden sotilaan vartio. Sotilaallisen täsmällistä. Kuusi laukaustani riittää näihin, ehdin ladata käsin, ennen kuin laiturilta ehtii väkeä sisään. Askeleet pysähtyivät hytin ulkopuolelle ja naisääni jakoi käskyjä sotilaitten puhumalla sekakielellä. Mikha’el ei ymmärtänyt kuin yksittäisiä sanoja, mutta tajusi suurimman osan niistä olevan suomea. Vanha Moninimikin kuuli tuon varmaan, kun Mikha’el kuuli tämä hymähtävän sijoillaan.
Ovi lennähti auki, lähes osuen Mikha’eliä kasvoille, ja kaksi paraatipukuista ihmistä käveli sisään; mies ja nainen, luutnantti ja korporaali venäläisissä natsoissa. Eli kapteeni odottaa laiturilla. Joukkue siis. Pikalaturitkin riittävät kaikkiin. Mikha’el asetti takkinsa alla pitämänsä revolverin osoittamaan korpraalin päähän, kun tämmä otti paikan hytin tyhjästä nurkasta. Korpaarilla oli kivääri käsissään, luutnantilla vain pistooli ja miekka vyöllään.
Luutnantti asettui keskellä hyttiä ja katsoi ensin Rxyzen suuntaan, ihmetellen tämän muodotonta muotoa. ”Rouva”, tämä sanoi venäjäksi ja kääntyi Vanhan Moninimen suuntaan todetakseen hetkeksi. Silmänsä luonnollisesti pysähtyivät Mikha’eliin ja kätensä nousi lippaansa. ”Iltaa herralle. Olen luutnantti Irina ja tarkistan matkakirjanne kiitos.”
Miksi kaikki pitivät sinistä ihoa aina huoneen tärkeimpänä? Mikha’el tuhahti, nukkuvan esittäminen ei koskaan toiminut. ”Puhukaa hänelle”, hän heilautti kättään Vanhan Moninimen suuntaan kuin unestaan heränneen ärtyneenä.
Luutnantti nyökkäsi ja kääntyi osoitettuun suuntaan. ”Olette herran orja?”
”En tämän herran”, Vanha Moninimi vastasi suomeksi ja ojensi luutnantille kolme kirjekuorta salkustaan. ”Tässä on myös arvon neidin kirja.”
Vanhan Moninimen puhuma kieli ei saanut luutnantin kasvoja värähtämäänkän. Tämä vain otti kirjeet käteensä ja silmänsä kulkivat niiden kaikkien lävitse tottuneella vauhdilla. Korpraali huoneen nurkassa sen sijaan käänsi katseensa Rxyzestä Vanhaan Moninimeen, muodottoman viitan ihmeestä suomea puhuvaan outoon ihmiseen.
”Palangan vanhimmat todisvat puolestanne”, luutnantti vastasi venäjäksi ojentaessaan kirjeet takaisin Vanhalle Moninimelle. ”Palanga ei ole Moskovan liitossa, ja Moskova on suljettu kaikilta paitsi liittolaisiltaan. Poistukaa laiturille odottamaan junaa toiseen suuntaan. Pahoitteluni herralle”, luutnantti kääntyi taas Mikha’elin suuntaan.
Nyt on syytä ryhtyä väkivaltaiseksi, jos haluamme. Haluammekko? Korpraalikin varmaan tajusi saman, kun liikutti sormensa kiväärinsä varmistimelle ja katsoi Rxyzen ja Mikha’elin välillä, miettien varmaan kumpi oli suurempi uhka. Omasta puolestaan Mikha’el varmisti tähtäystään korpraalin silmien väliin ja asetti sielunsa valmiiksi taikuuteen.
”Ettekö edes kysy keitä olemme?” Vanha Moninimi sanoi edelleen suomea puhuen. ”Outo kolmikko kun olemme.”
Emme kai.
”Miksi kysyisin?” luutnantti puhui edelleen venäjää.
”Kenenkä orjia te olette?”
Luutnantin oikea käsi laskeutui pistoolille vyöllään, mutta tämä vastasi: ”Moskovan isäntä Ly Haap Leilal Gnaar N’ma’aan omistaa 74. kaartinprikaatin. Hänen on sielumme ja ruumimme. Mitä mestarimme on teille?”
”Hyviä nimeä kaikki — mestarisi, prikaatisi ja omasikin, luutnantti Irina. Itse olen vain nimetön vanha ihminen nimettömän herran palveluksessa...”
Mene asiaan vanhus, tai luutnantti murtaa nenäsi.
”...mutta paronisi Ly Leilal kutsuisi herraani N’hu’taaliksi.” Luutnantin nyrkkiin puristunut käsi aukesi ja kiviset kasvonsa pehmenivät.
”Olette valittu?” luutnantti puhui nyt suomea.
”Kirottu, jos itseltäni kysytään, mutta kyllä.”
Luutnantti katsoi Vanhaa Moninimeä hetken, ennen kuin kääntyi vilkaisemaan ensin Mikha’eliä ja sitten Rxyzeä molempia. Kulmakarvansa roikkuivat raskaina silmiensä yllä. ”Herra ja rouva ovat herran Valitun matkassa?”
”Ovat. Rouva on prinsessa kotonaan. Ei Zaal-prinsessa, mutta prinsessa silti. Herra on nimetön, suvuton, veretön ja liputon.”
Luutnantin silmät pyyhkäisivät Mikha’elin ylitse. Kyllä, olen vähäisin täällä. Sinun ja korpraalisi jälkeen tietenkin.
”Yllättävää, mutta Moskova ei ole liitossa Valitunkaan kanssa, eikä yhdenkään toismaailman syykön. Pyydän herroja ja rouvaa jälleen poistumaan laiturille.” Korpraalin sormi varmisteman päällä vapisi tämän kuullessa luutnanttinsa sanat.
”Jos kerran vaaditte”, Vanha Moninimi sanoi nousten seisomaan penkiltään. Ei kai vanhus alistu näin vähällä?
”Mutta eikö herranne halua valitun, prinsessan ja ammattimaisen tappajan apua? Moskova ei ole varmaan suljettu ilman syytä? Laske aseesi Mikha’el”, viimeiset sanansa Vanha Moninimi sanoi korpraalin laskettua aseensa Mikha’elin suuntaan ammattimaisesta tappajasta kuultuaan ja lyötyä varmistimensa alas.
Vain liipaisinkuri pelasti sinut, sotilas, Mikha’el hymähti itsekseen ja veti revolverinsa hitaasti ulos takkinsa sisältä ja laski sen syliinsä. Korpraalikin varmisti aseensa taas.
”Mestarimme ei ole antanut käskyjä Valitusta”, luutnantti vastasi katseensa Mikha’elin Matebassa.
”Eikö oma-aloitteisuus ole upseerin hyve enää?” Vanha Moninimi kysyi. ”En koskaan ollut upseeri itse, mutta palvelin yhdeksän kuukauden kauden ennen valloitusta, luutnantti Irina. Vie meidät paroni Ly Leilalin eteen ja anna hänen päättää.”
Luutnantti ei vastannut, vaan katseensa oli edelleen Mikha’elin sylissä lepäävässä revolverissa. ”Kerro herra. Tähtäsitkö minuun vai korpraaliin?”
”Korpraaliin”, Mikha’el nosti sormensa silmiensä väliä koskemaan.
Luutnantti nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi taas Vanhan Moninimen suuntaan. ”Hyvä on, herra. Saatan Valitun ja seuralaisensa Moskovaan.”
Luutnantti sätti muutaman sanan sotilaiden sekakielellä. Korpraali vastasi lyhyesti, heilautti kiväärin selkäänsä, teki kunniaa esinaiselleen ja poistui hytistä. Oven takana korpraali anoi jotain sekakielellä, ja viidet askeleet marssivat pois. Pian ulkoa kuului lähes huudoksi yltyvää puhetta, joka kuitenkin rauhoittui nopeasti. Luutnantti teki ikkunasta ulos kunniaa, Mikha’el ei nähnyt mille, ja juna alkoi taas liikkua. Kiihdytykseen tottunein liikkein luutnantti käveli oven viereen, kulmaan jossa korpraali oli hetken sitten seissyt, ja asettui seisomaan levossa.
Kai tästä oli hyötyä, vaikka en tiedä miten. Mikha’el kätki revolverinsa uudestaan takkinsa sisään, mutta piti kätensä näkyvillä edelleen.
Juna pääsi nopeasti vauhtiinsa, sillä sitä ei ajettu täysille. Moskova ei ollut enää kaukana, tälläkin vauhdilla vain puoli tuntia korkeintaan, Mikha’el arvio. Pysäytys oli ollut kehäasemalla, sillä Moskova oli suljettu, mutta kehäasemien sotilaiden oli tarkoitus päästä toisiaan tai kaupunkiaan tukemaan vain muutamissa tunneissa jalankin.
”Miksi kaupunki on kiinni?” Mikha’el kysyi.
”Sota on alkamassa”, vastasi luutnantti.
”Sota? Kenen kanssa?” Vanha Moninimi liittyi keskusteluun.
Luutnantti mietti seuraavia sanojaan hetken. ”Perimyskiista. Tulan lääniherra väittää itseään edesmenneen isännän suosikiksi, ja Viipurin N’tel on kokoamassa joukkojaan pohjoiseen serkkunsa tueksi.”
”Tulimme Rzevin kautta ilman ongelmia.”
”Rzev on Palangan liitossa. Isännät eivät tahdo sekoittaa länttä pakkaansa.”
”Moskova ei ole lähettänyt uutista länteen”, luutnantti vahvisti.
Idän rauha on kestänytkin kumman pitkään, mutta Viipurin ja Moskovan täysien liittojen sota? Siitä tulee iso. Mikha’el piti sisällissodista. Työ oli yksinkertaista ja helppoa, palkka hyvää ja matkustaminen vähäistä.
”Niin kai. Noh, kuulemme Moskovassa miten ovat petinsä luoneet. Milloin sota on alkamassa?”
”Tulan herra on kutsuttu isäntien eteen huomiseen auringonlaskuun mennessä.”
Viimeistään silloin joku osapuoli avaa tulen. Luultavasti jo aiemmin, yllätys on ikävä etu vastapuolelle annettavaksi.
”Teissä on suomalaista verta, luutnantti Irina?” Vanha Moninimi vaihtoi aiheitta. ”Eikö Viipuri ja Moskova vaihtaneet sotilaita viime rauhan kunniaksi?”
”Kyllä, 13. pataljoona oli Viipurin kiväärejä viime sodassa.”
”Siitäkin on neljäkymmentä vuotta jo. Oletko toista vai kolmatta polvea?”
”Kolmatta.”
”Viime veljessodasta onkin jo neljännesvuosituhat”, Vanha Moninimi napsautti ohimoaan. ”Noh, te olette mestarinne orjia, eli ei ole omalla sielullanne.”
Mitä se on sinulle, vanhus? Sinuakin vanhempaa historiaa.
Loppumatka sujui sanattomassa hiljaisuudessa. Mikha’el ja luutnantti olivat luonnostaan vähäsanaisia molemmat, niin paljon kuin Mikha’eliä inhottikin myöntää samankaltaisuutensa sotilaaseen, ja Vanha Moninimi vajosi viimeisten sanojensa jälkeen outoihin ajatuksiinsa. Rxyze ei ollut sanonut sanaakaan luutnantin tultua hyttiin, mutta tämä ei tainnut osata venäjää tai suomea ollenkaan, vaikka englantinsa oli yllättävän hyvää.
Lopulta, noin vartin jälkeen, juna alkoi hidastamaan ja muutaman minuutin kuluttua pysähtyi. Ulkona rauniot olivat kadonneet, ja niiden tilalle olivat kohonneet korkeiden aitojen saartamat ja sieluttomasti liikkuvien orjien asuttomat pellot, jotka tekivät lopulta tilaa tiheään rakennettujen talojen kaupungille, jonka sekasotkuiset kadut olivat elämää täynnä ja taivas teollisuuden pilvessä. Pieni kansa sokkelehti noilla kaduilla viirien johtamien herrain saattueiden väleistä, ja paljon oli myös sotilaita liikkeellä, viisi partiota juna-aseman lähellä yksinään.
”Olemme perillä herrat, rouva” luutnantti sanoi, kun juna tuli täyteen pysähdykseensä. Vanha Moninimi ensimmäisenä he seurasivat tätä junasta ulos, ja Mikha’el tajusi Rxyzen matkustavan kolmikoista keveiten, täysin vailla muuta kuin mitä oudot vaatteensa kätkivät. Kenties se oli paljonkin.
Moskovan rautatieasema itse oli erilainen kuin Mikha’el muisti viime kerrastaan yli kaksi vuosikymmentä sitten. Se oli rakennettu uudestaan metallista ja tiilestä, ja vanha homehtuva puu oli kadonnut kokonaan. Asemarakennus itsessään oli nyt kaksikerroksinen ja kiiltävä. Sen ilmoitustaulut ja kellot olivat sähköistettyjä, ja lukuisten liikkeiden merkit oli kaiverrettu sen seinään, kun edellisen rakkennuksen sisälle mahtui juuri ja juuri ravintola että pieni hotelli. Laituri oli myös leveämpi kuin ennen, tai vaunut kampeampia, sillä viisi matkustajavaunua ja kymmenen lihavaunua niiden edessä kaikki mahtuivat sille. Ei että tuota leveää tilaa olisi tälle junalle kaivattu. Muista vaunuista ei noussut ulos matkustajia, ja laiturin pitkä katos ja niiden alaiset penkit junan tulosuuntaan jäivät autioiksi. Kukaan muu ei ollut siis päässyt jatkamaan matkaansa kehäasemalta.
Vanhus ei ollut täysin turha. Ja Moskova on rikastunut jälleen. Jäisimmepä sotaan jumiin, rikastuisin niin suuresti.
Sen sijaan lihavaunut radan menosuuntaan päin vaativat enemmänkin kuin oman tilansa laiturilta. Niitä oli vastaanottamassa sotilaiden ja sieluttomien orjien joukko, jonka takana ja komennossa seisoi dava täydessä univormussa ja arvonsa töyhtö hatussaan. N’aan ottamassa rahtia vastaan? Se oli outoa Mikha’elin mieleen.
”Luutnantti”, Mikha’el kohotti äänensä. ”Onko hän mestarisi”, kätensä osoitti lihalastia vastaanottavan N’aanin suuntaan.
Luutnantti kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan ja pudisti päätään. ”Ei ole. Hän on Moskovan nuorin isäntä, Raas Ylo’meer Sho Gnaar N’ma’aan. Töyhtönsä ja isännyytensä on ne, jotka Tulan herra on kiistänyt. Mestarini istuu oikeutta Moskovan linnassa. Seuratkaa minua herrat ja rouva.”
Mikha’el näki Vanhan Moninimen napauttavan ohimoaan. ”Kreml”, tämä mutisi itselleen. Sana kuulosti vanhalta, ja Mikha’el ei tuntenut sitä.
Luutnantti alkoi johtamaan heitä kohti suurinta rautatieasemalta vievää tietä, joka suuntasi alas kraateriin. Tiellä oli sotilaspartio pysäyttämässä ohikulkevaa pientä väkeä ja vieraita, mutta luutnantin ja mukanaan kulkevat nämä päästivät ohitsensa tervehdyksellä aivan kuin aatelisen saattueen. Partion ohitse päästyään Mikha’el näki linnantornin kohoavan kraaterin pohjalla ylitse kaupungin tasakattojen.
Luutnantti johti kolmikkoa sanattomasti, vain välillä taaksensa näiden perään katsoen. Rxyze ja Vanha Moninimi alkoivat jutella keskenään. Se alkoi pahoittelulla leidille vieraille kielille puhumisesta ja jatkui puhutun selittämisenä. Omasta puolestaan Mikha’el loi vielä yhden katseen juna-asemalle, ennen kuin se katosi kraatteriin laskevan harjan taakse. Lihavaunujen ovet olivat avattu, ja orjat työnsivät ulos monikerroksisia kärryjä, joilla roikkui lihaa monissa riveissä toistensa päällä, monta palaa per rivi. Onttokatseisia ja sieluttomia ihmisruumita läntisiltä kasvattamoilta valmiina ottamaan vastaan sielunpuutteensa korvaavan taikuuden.
Mihin sotaan valmistautuva kaupunki kaipaa lihaa? Ja noin paljon vielä.